Vapaana kaikin puolin tahtoi hän uudistaa lapsuutensa muistoja ja katsella kaivattua unelmainsa maailmaa.
Hän tunsi jäsenissään jäntevää notkeutta, mielessään niin pirteää iloa, että jalka nousi kuin taikavoimalla ja koko olemuksen läpi virtasi kuin kaikkein kaunein elämänjoki… Vainion päästä alkoi heti vanha kuusikko, ja siitä alkoi harjukin kohota. Kuusikosta tuoksahti vastaan tuttu pihkan haju ja kevätmetsän raitis lemu. Hän sukelsi kuusikkoon, jossa päivän puolella taajaoksaisimpien puiden juurilla jo pilkisti näkyviin kevään ujoa neitseellisyyttä. Hanki oli sakeassa kuusikossakin kova ja kestävä, ja hän viuhtoi mennä mistä milloinkin näytti somimmalta. Kuta korkeammalle hän ehti Takaharjun kuvetta pitkin, sitä harvemmaksi kävi kuusikko ja muuttui vähitellen männiköksi, jossa siellä täällä mäntyjen seassa kasvoi yksinäinen, tuuheaoksainen, valkokylkinen koivu, nyt paksun keväthuurteen peitossa…
Hän oikaisi suoraan harjun huippua kohden, pikemmin nähdäkseen sekä eteensä että taakseen. Vilahdukselta vain sattui hänen silmäänsä jättiläissuuri Haltiain kivi, joka luminen lakki päässä ja tiirakylkisenä näkyi yksinäisenä möhkäleenä männikön keskeltä. Ja siitä palasen matkaa notkoon päin kohosi Jäkälärovan Erkin, pappilan torpparin, pienen pirtin harja ja kallellinen savutorvi.
Mutta Martti nousi nousemistaan korkeammalle, oikaisten yli kalliokielekkeiden ikäänkuin peläten aamun loppuvan kesken.
Vielä oli varhainen aamu, ja sakeassa metsässä tuntui hienoa hämärää. Mutta kuta korkeammalle hän ehti, sitä mukaa metsä harveni ja hämy katosi. Harjun korkein huippu oli laaja kallio, joka oli yksinään jäänyt aivan puuttomaksi. Martti nousi korkeimman huipun nokkaan ja katseli ympärilleen sinne, josta oli tullut, ja sinne, johon oli menossa.
Pappila ja leveä, valkoinen joki näkyivät siihen harjun alta ja muutamia kylän taloja, jotka olivat likellä jokirantaa. Mutta suoraan idästä päin, johon hän oli menossa, kohosi laaja-alustainen Kontiovaara, jonka huippu näytti pilviä piirtävän, ja sen molemmin puolin eroitti matalampia kukkuloita, pieniä järvensilmiä, metsäniittyjä ja suuria soita…
Hänen täytyi ehtiä Kontiovaaralle auringon nousun ajaksi! Hän seisahtui hetkeksi, pyyhki hikeä otsaltaan, ja ääretön onnen tunne laajensi hänen rintaansa.
Jo näkyi muutamista kylän taloista savu nousevan, ja kyläläisten metsätieltä otti korva jo ääniä. Hankiaamua hyväkseen käyttäen olivat kyläläisetkin jo puolelta öin metsilleen menossa. Aivan harjun alta helähteli kulkunen, ja etempänä metsän peitossa kuului joku metsään menijä laulelevan.
Ne olivat niin tuttuja ja kotoisia nuo äänet! Martin herkkä mieli suli yhteen heräävän aamun kanssa, ja entiset, lapsena tehdyt hankiretket muistuivat mieleen…
Ja kun hän taas kiireesti läksi laskeutumaan harjun vastaista kylkeä suurelle suolle päin, nousi hänen sydämestään kiitoksena lämmin tunne siitä, että oli ymmärtänyt kääntyä takaisin, tulla uudestaan tänne, jossa kaikki oli tuttua, mutta nyt kuin suurennettuna, ihannoituna…