Kahden korkean vaaran välitse heloitti kimaltelevana kenttänä valtaväylän leveä suvanto ja näkyi kapeneva joen uoma, joka halkoi ja jakoi vaarat molemmin puolin rantojaan, kun se Taka-Lapin tuntureista virtaavana kulki myötälettään alavampiin maailmoihin…

Etualalla oli matalampain vaarojen keskellä laajarantainen metsäniitty, jota halkaisi monipolvinen, pajukkorantainen joki. Molemmilta rannoilta siinsi pieniä, sammalenharmaita, yksi-ikkunaisia heinälatoja, niin joen rannoilta kuin metsän syrjästäkin.

Mutta siitä Kontiovaaraan päin kulki jänkkien ja soiden rantoja pitkin honka- ja männikkösaajoja ja kuusikkoharjuja, joita toisiinsa sitoivat levenevät levät ja heiluvat, pehmeät jänkät. Hongikkojen harmaanpunertaviin pylvästöihin sopi päivä helakasti paistamaan, ja keltakylkisessä, juoksevassa jouhimännikössä ilakoivat kevätmetsien valkoiset hengettäret…

Martti seisoi kauan Lappiin päin katsellen, suuret tummansiniset silmät sädehtien ja sydän oudoista tunteista sykähdellen. Siinä nyt oli hänen edessään se jättiläistaulu, josta oli uneksinut ja jonka aikoi kankaalle kiinnittää…

Ja kuta korkeammalle päivä idästä nousi, sitä loistavammaksi kävi pohjoisessa kiveliö ja väririkkaammin sädehtivät palttinanvalkoiset tunturien huiput…

Ja ikäänkuin täydennykseksi hänen miettimälleen aiheelle porhalsi sarvipäinen porotokka honkasaajon viettävää rinnettä pitkin viistoon niityn poikki kuusikkoharjulle, sen luppopartaisten puiden sekaan hajaantuen. Se näytti juostessaan suurelta harmaansinervältä laineelta, joka läksi liikkeelle honkasaajon rannasta ja yleten ja aleten kulki lumista reittiään vastapäisen maan rantaan.

Yhä korkeammalle kohosi auringon kultainen kerä. Idän alla olevan vuoteensa oli jo jättänyt ja kiikkui yhä ylemmäs vaaleaa taivaan kantta pitkin. Yli Kontiovaaran huipun jo sen kilo levisi, ja vaarojen kupeilta alkoivat varjot vähetä.

Nuoren taiteilijan mieli oli hartaissa unelmissa, ja syvältä sydämen pohjalta nousi rukous ja avun pyyntö siihen työhön, jota oli unelmoinut.

Kierrellen vaaran pohjoispuolista kylkeä läksi Martti verkalleen laskeutumaan huipulta alas. Hänen mielensä oli täynnä omituista riemullista tunnetta, joka uuvutti ihanasti, ja kuului kuin korvaan joku kuiskaisi toiveita töistä, joiden muisto säilyy kauemmin kuin tämän lyhyen elämän.

Mutta kuta alemmas vuoren rinnettä hän tuli, sitä mukaa tunsi hän pienenevänsä ja voimiensa vähenevän.