Hän nousi kävelemään, avasi ikkunan, josta lempeää yöilmaa tulvasi huone täyteen. Oliko hänellä kykyä ja voimaa? Liian rohkeasti hän taisi ajatella!
Silloin hänelle kesken tuskallisen tunteen muistui mieleen, mitä vanha
Erkki oli sanonut:
— Jumalansa kanssa on hyvä yksinkin olla!
Niin on totta. Suuri, ihmeellinen Jumala, joka on valkeus itse!
Onnettomina, kovina kiusausten hetkinä oli hän aina Jumalaansa muistanut ja mielessään päättänyt, että ihmeellinen Jumala oli hänen askeleitaan johtanut. Samaan Jumalaan täytyi nytkin luottaa. Hän opastaa, antaa voimaa ja rohkeutta… Ihmiselle iloksi antoi hän valkeutensa ja suuren, ihanan maailmansa…
Mitä tiesi Anna kesäyöstä! Ehkä oli nähnyt siinä paljon enemmän kuin hän. Anna oli luonnon ihailija, runoilija, jonka herkkä sielu imi kaiken näkemänsä… Anna oli nähnyt kaunista kesäyössä, jota ei kukaan vielä ollut kyennyt kuvaamaan…
Hän värisi sisäisestä liikutuksesta niinkuin tekee se, joka tuntee ja näkee sielussaan täydellisen taideteokset, mutta ei voi sitä kuvata…
Mutta sitten hän rauhoittui. Tuntui kuin jostakin syvältä sielun pohjalta nousisi hiljaa loiskiva laine, joka tyynnytti ja lämmitti niin, että sydän alkoi sykkiä rauhallisesti…
Hän sulki ikkunan, loi kerran vielä katseensa pohjoiselle taivaanrannalle, jossa nousevan päivän säteet jo terävinä, kirkkaina nuolina kuvastuivat vaaleaa taivasta vasten. Mutta kun hän sulki silmänsä, ilmestyi Anna hänen eteensä, lempeissä silmissä kaihoisa, melkein kärsivä katse…
Hän näki unta, että Elli jo oli tullut. He soutivat veneellä suvannolla. Elli nauroi ja oli iloinen. Mutta hän ei saattanut iloita. Ellin silmät kiiluivat, ja kun hän nauroi, näkyivät hampaiden paikat aivan selvään, vaikka hän istui perässä ja Martti soututeljolla. Elli koetti laulaa, mutta hänen äänensä oli käheä.