Martin tuli yhä pahempi olla, ja hän päätti jo kääntää veneen kotirantaan takaisin. Silloin alkoi kuulua käkien kukuntaa joka haaralta. Elli koetti matkia ja nauroi väliin. Hänen huulensa olivat vaaleat ja hiuskiharat oienneet, pieninä nauhoina piipattaen pitkin otsaa.
»Miksi sinun kiharasi ovat oienneet ja miksi ovat huulesi niin vaaleat?» kysyi Martti.
»Täällä on kylmää sinun Pohjolassasi… sen vuoksi oikenevat kiharani… Ja etkö tiedä, että huulien puna vaalenee suudellessa…»
Marttia alkoi ilettää.
»Kuka sinua on suudellut?» hän uskalsi kysyä.
Oo… etkö tiedä, että olen ollut kihloissa jo monta kertaa ennenkun sinut näinkään… Nuorena pitää nauttia, näet… Oikeastaan minä vain rakastuinkin sinuun sen vuoksi, että olit niin kaukaa pohjoisesta, ja sen vuoksi, että olit niin alkuperäinen rakastaja… originelli… ymmärrätkös…»
Siihen Martti heräsi ja oli niin kumman pelon vallassa, että hiki otsalle nousi…
— Mikä kauhea uni! Mikä minun on, kun aina uneksin… Sairas olen…!
Hän nousi äkkiä vuoteeltaan ja koetti karkoittaa unen mielestään.
Mutta se vaivasi häntä koko päivän, niin ettei hän kyennyt työhönsäkään.