Pian loittoni karja kyläharjun kuusikkoon, ja kellojen kalkatukset haihtuivat vaaroille ja metsiin. Pitkin hietaisia polkuja, jotka nousivat loivimpia rinteitä kyläharjulle, seurasi karja kutsujaansa, ja Martti ja Anna menivät juoksujalkaa perässä. Karjapolut johtivat yli harjun loitompaa Haltiain kiveä ja Jäkälärovan torppaa. Mutta kun harjun laelle nousivat, näkyi kivestä hitunen nurkkaa ja pirtistä vähän harmajaa malkokattoa.
»Milloin kerrot sen tarinan Haltiain kivestä?» kysyi Martti.
»Nyt kun palaamme», lupasi Anna.
He olivat puolijuoksua seuranneet lehmiä, ja molemmat olivat hengästyksissään, kun harjun laelle pääsivät. Annan posket punoittivat, ja silmistä loisti lapsellinen ilo. Hän oli niin kovin sievä keveässä kesäpuvussaan ja valkoisessa huivissaan, joka vähä väliä pyrki niskaan valumaan. Martti katseli häntä ihastuneesti, kun he hetkeksi seisahtuivat huoahtamaan. Karjan kellot kuuluivat jo toiselta puolen harjun, ja Kontiovaaran suuri puuton laki välkkyi päiväpaisteessa.
Nyt tuntuu niin hauskalta kuin ennenkin, kun veimme lehmiä tänne», sanoi Anna, ja koko hänen olennostaan säteili ilo ja valui kuin kirkas virta suoraan Martin sydämeen.
»Onko sinusta niin hauskaa kuin ennen?» kysyi Anna sitten, kävellen edellä harjun takaa rinnettä alas.
Mutta kun Martti ei heti vastannut, kääntyi hän katsomaan…
»On kyllä niin hauskaa kuin ennenkin», ehätti Martti sitten vastaamaan.
Hän näki Annan sievän varren notkeana pujahtelevan mutkaista polkua pitkin ja puiden oksain alla kumartuvan. Jalka nousi keveästi, nilkka sujui kauniisti, ja vaalea, vankka palmikko heilahteli virkusti.
Kun ehtivät harjun alle, josta polut maanrantaa pitkin lähtivät kiertämään Airijyppyrään päin, sanoi Anna, kävelyään hidastuttamatta: