Kun sinun ystäväsi saapuu Pohjolaan, niin tänne hänetkin viemme… ehkä hänkin rakastaa kiveliötä ja kesäisiä öitä…»
Martti säpsähti. Anna ei ollut siihen asiaan kertaakaan viitannut. Ja nyt suoraan puhui niinkuin olisi jo monesti ennen samasta asiasta puhe ollut! Hän ei ehtinyt mitään vastaamaan ennenkun Anna taas sanoi:
»Sinä ikävöit ystävääsi nyt… Mutta kun hän tulee, onkin ilosi sitä suurempi…»
Anna riensi edellä niin nopeaan, että Martin oli kiire pysytellä perässä.
Mutta Annan puheisiin ei hän vastannut mitään ja jäi tahallaan vähän jälkeen.
Anna jäi häntä odottamaan kivelle polun viereen.
»Väsyttääkö?» kysyi hän naurusuin. Hänen hampaansa välkkyivät kuin helmet, punaisten huulten alta.
»Ei toki, vaikka sinähän riennät kuin varjo», sanoi Martti hikeä pyyhkien ja kontin kannikkeita nostellen.
Mutta nyt hän taas muisti, että Ellin hampaat olivat paikatut ja huulet vaaleammat.
He jatkoivat matkaa.