»Miten onkaan runosi laita? Lupasit minulle sen lukea!» huomautti
Martti, kun he lähtivät liikkeelle.
»Se on huono», virkkoi Anna. »Mutta ihanaa olisi osata runoilla… Jospa saattaisi kertoa kaikki, mitä sydän tuntee kesäyönä… tai hitusenkaan niin, että sen muutkin ymmärtäisivät… Kuinka onnellinen olet sinä, joka voit kankaalle kiinnittää niin ihanan maiseman…»
»Oletko nähnyt tauluani?»
»Olen. Kun sitä katselee, tuntuu aivan kuin seisoisi Kontiovaaran laella kevätaamuna, kun valkoiset hanget vielä peittävät erämaan… Mutta vielä ihanampi olisi kesäyö, joka valaisisi jyrkkätörmäistä maisemaa… Viime kesänä jo sellaista ajattelin… Oletko sinä koskaan sitä ajatellut…»
Anna kääntyi nyt katsomaan Marttia suoraan silmiin.
»Olen paljonkin ajatellut… nyt viime aikoina varsinkin… Ja kerran vielä koetankin…»
He saapuivat jyrkälle hietaiselle ahteelle, josta näki kauas Kontiovaaralle ja sen eteläiselle rinteelle; sieltä jo kesämajoilta nousi savu. Lehmäin kellot kalkkasivat notkossa ahteen ja Airijyppyrän välillä. Pappilan kesäkartanosta näkyi jo pienen pirtin eteläinen seinä ja maitokellarin pääty.
Annallekin oli tullut väri. Huivi oli valunut kokonaan niskaan, ja hiukset olivat käpristyneet ohimoilta ja otsalta.
»Jopahan tulit palaviisi sinäkin», sanoi Martti.
Hänelle tuli ääretön halu koskettaa kädellään Annan hiuksia ja silittää niitä.