»Muistatko, kun kerran eksyimme tänne, palatessamme kesäkartanolta?» kysyi Anna. »Itkimme molemmin, mutta lopulta osasimme kärrytielle.»
Martti muisti sen vallan hyvin.
»Sinä olit silloin noin pieni!» sanoi hän ja samalla laski kätensä
Annan hiuksille. Ne tuntuivat pehmeiltä kuin silkki.
»Joko lähdemme?» kysyi Anna, mutta hän ei katsonut Marttia silmiin.
»Kohtahan olemmekin perillä», vastasi Martti, sydämen sykkiessä rajusti.
Anna riensi edellä niin nopeaan, ettei Martti nähnyt häntä kuin vilahdukselta puiden välitse. Hänen ajatuksensa olivat kuin sekaisin, ja sydän sykki rajusti. Ellin viime kirje poltti hänen povitaskussaan kuin tuli, ja samalla muistui mieleen unikin…
Anna oli jo ehtinyt kesäkartanolle. Lehmät laskettiin vainiolle nyt ensi päivänä, sillä niin oli ollut ikivanha tapa, ja karjakko kävi niille evästä valmistamaan navettaan, joka oli melkein pirtin vieressä. Anna oli avannut pirtin oven sepposen selälleen ja oli tulta takkaan sytyttämässä, kun Martti saapui konttia kantaen.
Hauskalta ja kodikkaalta tuntui tämä pienoinen maja täällä kiveliön keskellä. Yksin oli täällä talo ollut paksun lumen peitossa, mutta nyt yhtäkkiä ilmestyi elämää ja liikettä. Päivä paistoi kirkkaasti, karjan kellot kilkattivat, käet kukkuivat, ja pienet laululinnut ilmestyivät pihan puihin…
»Kuinka täällä on suloista ja rauhallista», sanoi Martti, ottaen kontin hartioiltaan ja avonaisesta ovesta katsellen ulos. Siihen näkyi korkean Kontiovaaran laki ja muita kesäkartanoita laajojen harjujen metsiköistä.
»Niin… täällä on niin hauskaa… olisin koko kesän täällä, jos joutaisin… Viime kesänä olin täällä kokonaisen viikon enkä nukkunut yhtenäkään yönä… päivillä vähäisen… Sattuivatkin niin äärettömän kauniit yöt… valoisat ja lämpimät… niinkuin nytkin… Mutta silloin oli jo kesäkuu alussa… nyt on vasta Urvon päivä…»