Anna puhui iloisella äänellä, ja minkä vuoksi olikin häneen nyt tällä retkellä tullut entinen iloisuus, jota ei pitkään aikaan ollut tuntenut!
Hän toimitti kahvipannun tulelle, siistisi pöydän, aukoi ikkunat ja hommaili minkä mitäkin.
Rengit olivat tulleet kärrytietä hevosilla, matkassaan tuoden kaikenlaisia tarpeita kesää varten, ja ryhtyivät töihinsä: kauran kylvöön vihantarehuksi karjalle kesäksi.
Martti läksi ulos ympäristöä katselemaan.
Kolmeen kesään ei hän ollut täällä käynyt, mutta usein oli muistanut tätä rauhallista paikkaa, kun kulki suurkaupungin vilinässä. Täällä oli kuin linnoituksen sisällä, suurien vaarojen ympäröimänä. Tänne eivät mitkään viestit maailmalta tunkeutuneet eikä muu maailma täältä mitään kuullut.
Hän istahti vanhan petäjän alle, joka oli keskelle pihaa jätetty käelle kukkumapuuksi. Suuri, siintävä kiveliö oli siinä hänen edessään rannattoman laajana, vasta puhjenneessa tehdessään riemuiten. Käet kukkuivat, linnut lauloivat. Karjakko asteli kiuluineen navetan ja lähteen väliä, muutamat lehmistä olivat panneet maata märehtimään, toiset puskivat leikillään toisiaan, mutta vasikat ynisivät juomaansa karjakon luo pyrkien. Alempana notkossa, jossa oli muutamia peltosarkoja, olivat rengit sytyttäneet nuotion, siinä polttaen syksyllä kuokitusta sarasta risuja ja kantoja.
Martin silmä, joka aina haki kaunista ja alkuperäistä, havaitsi edessään viehättävän idyllisen kuvan. Ja hänen mieleensä tuli uusi ajatus ja salainen toivo. Hänen mielensä lämpeni, ja näin hän haaveksi:
Tänne hän kultaisen kesän ajaksi muuttaa, erämaan hiljaisessa huminassa taidettaan jatkamaan… Anna on kumppanina… Syksyllä vasta, kun lehdet kellastuvat, he muuttavat Kirkonkylään… Kun hän lankeaa epätoivoon työn menestymisestä, silloin Anna laskee pehmeän käsivartensa hänen kaulaansa, puhuu toiveista ja innostaa ja terästää lannistunutta mieltä…
Kesäyö!
Siitä tulee hienon hieno taulu, jossa yön kirkkaus valaisee joen ja metsät ja kaukaisten vaarojen harmaat huiput…