Eikä hän enää koskaan halua pois Pohjolasta, ei takaisin riettaaseen maailmaan, jonka jo tuntee. Täällä elämänsä elää, loihtii maailman nähtäväksi unhoitetun, kylmän maan kauneuksia… yhdessä Annan kanssa…
Mutta kesken onnellisia haaveitaan hän muisti Elliä ja untaan, ja hänen tuli niin paha olla, että täytyi nousta ylös. Ja nyt hän tunsi itsensä onnettomaksi. Sillä hän oli aivan varma, ettei hän Elliä rakastanut. Ei ollut koskaan rakastanutkaan. Eivät hänen tunteensa Elliä kohtaan olleet koskaan olleetkaan niin puhtaita ja niin hyviä kuin…
Rakastiko hän Annaa?
Hän tunsi sen niin selvästi, ettei siitä voinut olla epäilemistä. Joka päivä oli hän tullut likemmäksi Annaa, joka päivä saanut yhä syvemmälle kurkistaa Annan sydämeen…
Kuta enemmän hän Annassa hyvää löysi, sitä etemmäksi hän loittoni Ellistä ja sitä enemmän hän kärsi. Hän kyllä tunsi, että hänen olisi pitänyt jotakin tehdä päästäkseen taas rauhaan ja vapauteen, mutta ei hän ollut mitään yrittänyt…
Onnettomana heikkona hetkenä oli hän Ellille rakkautensa tunnustanut!
Ellin kirje poltti taskussa, ja hän näki Annan virkkuna, notkeana ja avopäin lakaisevan pirtin edustalta puista varisseita syyslehtiä.
Kuinka ihmeen suloiselta Anna näytti!
Martti pani nyt merkille, ettei hän ollut koskaan nähnyt niin siroa, niin hentoa ja notkeaa vartta… ei noin kauniita, tuuheita, kullankellertäviä hiuksia…
Hän läksi kävelemään renkien luo saroille, josta miellyttävän savun haju risuläjistä hitaasti ja melkein maata myöten hajaantui pitkin vainiota.