»Elä mene kauas, Martti! Kahvi on pian valmis! Saatte pian kaikki tulla kahvin juontiin», huusi Anna Martille.
Martti kääntyi katsomaan ja näki Annan seisovan luuta kädessä pirtin ovella.
— Siitä tulisi kaunis taulu! — ajatteli hän.
Mutta päästessään nuotion viereen hän paiskasi Ellin kirjeen hiiltyvien risujen sekaan ja tunsi helpotusta rinnassaan.
Silloin he kuulivat Annan huutavan ja näkivät huiskivan huivillaan, ja he läksivät kolmisin nousemaan loivaa vastaletta pirtille. Navetasta tuli karjakkokin miehiin liittyen, ja niin kävivät pirttiin.
Anna oli jo ehtinyt pirttiäkin siistitä, kattanut kahvipöydän ja matkassaan tuomansa vehnäset asettanut kasaan. Oli ripotellut katajahavuja lattialle ja tuonut nurkkiin pienet koivut, joiden nuorista lehdistä tuoksui varhaisen kesän lemu.
Niin oli ollut aina pappilan kesäkartanolle karjaa tuotaessa tapana, että ensi päivänä kaikille vehnäkahvit annettiin, olipa väkeä enemmän tai vähemmän.
Rengit, ikäihmisiä kumpainenkin samoin kuin karjakko, alkoivat siinä entisiä aikoja muistella. Mutta eivät muistaneet kuin kaksi kertaa ennen Urpona lehmiä Airijyppyrään tuoduksi.
»Vaan muistaa välisti Jumala tätä Pohjan perääkin», jutteli vanhempi mies. »Lähettää joskus kesänsä varkainkin, niinkuin nytkin; vaan muistan minä kesiä, jolloin vasta juhannusviikolla päästiin kylvön tekoon ja hädin saivat elukat ravintonsa metsiltä… Ne ovat raskaita rangaistuksia sellaiset kesät tämän perän ihmisille, eivätkä sinä kesänä muualla viljat hallalta säilyneetkään kuin pappilan niemessä ja muutamissa kirkonkylän taloissa…»
»Pappilan niemellä ja kirkonkylällä ovatkin omat haltiansa, joita ajavat hallan ha'an taakse», tiesi karjakko.