Ilta kului ja alkoi yö, vaikka kumpikaan ei sitä huomannut. Eikä kukaan tiedäkään, koska yö alkaa, sillä päivä ei käy mailleen, linnun laulu ei lakkaa. Ainoastaan taivaan valot muuttuvat pehmeämmiksi ja ikäänkuin uneksi, joka hienoudellaan peittää taivaan ja maan ja kietoo läpinäkyvään harsoon.
He seisahtuivat siihen, josta sopi kesäkartano näkymään. Sieltä nousi paksu savu, kohoten puiden latvoja korkeammalle. Rengit siellä polttivat rankoja.
He katsoivat ääneti sinne päin, josta olivat tulleet. Martti katsahti
Annaan, ja heistä tuntui kuin olisivat molemmin ajatelleet samaa asiaa:
Sinne jäit, onnen ja lemmen salainen lymypaikka!
Annan kasvot olivat kuin hienostuneet. Posket eivät punoittaneet, — mutta silmissä väreili sielun sisin ajatus, ja koko hänen olemuksensa oli kuin kietoutunut yön pehmeään varjoon, niinkuin maa ja taivas heidän ympärillään. Martin tapasi villi riemu. Hän aikoi tarttua Annaan, sanoa kaikki, tunnustaa rakkautensa, joka kasvoi ja paisui joka hetki. Mutta Annasta virtasi jotakin pyhää, kirkastettua surua, joka kaunisti, mutta ei kärsinyt käsin koskea.
»Joko lähdemme?» sanoi Martti melkein soinnuttomalla äänellä. Hänestä tuntui kuin häntä pyörryttäisi, ja tuska vihloi rinnassa.
Rakastiko Anna häntä, mutta tuon toisen takia ei uskaltanut sitä ilmaista? ajatteli hän, eikä hän huomannut, että hän taas jäi jälkeen Annasta.
Anna mietti:
— Hän muistaa morsiantaan, toivoo, että hän olisi nyt täällä… tänä ihmeellisenä yönä… Minä olen nyt onnellinen… tämä on elämäni onnellisin yö… Hän ei aavista, että häntä aina olen rakastanut ja rakastan aina ja iäti ja hänen onnensa vuoksi kärsin kaikki… kaikki!… Anna, Jumala, hänen tulla onnelliseksi!
Anna sai kuin uusia voimia, ja vaikka hän äsken tunsi, kuinka likellä hänen sydämensä sykki toisen sydäntä ja että hänen voimansa loppuisivat, sai hän vielä viime hetkellä voimia, ettei tarttunut Marttia kaulaan. Nyt hän tunsi tyyntyneensä ja jäi Marttia vartomaan.
»Menemmekö Haltiain kiven kautta?» kysyi hän, kun Martti hänet saavutti.