»Niin menemme! — — — Katsos, minkälainen yö! Voi kiveliötä, voi taivaan kirkkautta!»
Anna oli taas iloinen. Äskeinen kalpeus oli kadonnut poskilta, ja hänestä virtasi iloa Marttiinkin.
Kun ehtivät kyläharjun laelle, saattoi olla jo puolessa yö. He nousivat korkeimman huipun nokkaan, josta näköala oli avarin.
Sieltä näki joen ja pappilan kirkon ja tapulin mustat katot ja siellä täällä viiruja kylän taloista.
Siihen istahtivat ja ympärilleen katselivat.
Näkivät koskea alas tulla vilistävän tukkilauttoja ja suvannolla hitaasti kulkevan. Koko lännenpuolinen kukkulainen kiveliö oli kuin hienon usvan peittämä, mutta pohjoinen taivaankansi oli kirkas, tietäen auringon nousua. Muu ympäristö oli yön ihmeverhoon kietoutunut ja taikavaloon uponnut.
He istuivat vierekkäin. Joen rannalta välkkyi kapea viiru, kirkkaan päivän nouseva säde, joka oli päässyt pujahtamaan jostakin vuorien välitse ennenkuin päivä kerkisi korkeammalle. Alempaa harjun rinteeltä häämöitti Haltiain kivestä palanen sammalpintaa, mutta Jäkälärovan pirtistä ei näkynyt mitään. Viiritanko, jonka latvassa oli pienoinen hauenpään muotoinen rautainen lippa, piipatti harmaana kuusien latvain yli.
»Tässä istuin viime kesänäkin, kun palasin kesäkartanolta», sanoi Anna.
»Muistitko silloin minua?»
Martin ääni pyrki väräjämään.