»Muistin minä ja ajattelin, että kun kerran vielä tänne saapuisi, niin sanoisin: kuvaa kesäyötä… Pohjolan kirkasta kesäyötä, jonka vertaa ei luonnossa ole… se on iankaikkinen ilo keskellä maan katoavaa kevättä… Nyt sen sanoin…»
Annan kasvot loistivat.
»Kuka sinut opetti rakastamaan tätä kummallista luontoa, tätä selittämätöntä valoa… Minä luulin, ettei kukaan tätä luontoa ymmärtäisi…»
»Luonto itse ja oman mieleni ikävä…»
Anna nousi ylös lähteäkseen.
»Istumme hetkisen vielä!» pyysi Martti.
»Menemme Haltiain kivelle ja sytytämme sääskensavun entiseen kuoppaan!» ehdotti Anna.
He riensivät juosten alas rinnettä Haltiain kivelle päin ja kokosivat risuja syliinsä. Yhtäkkiä tuli heille molemmille niin hauska, että he nauroivat kuivia oksia kerätessään.
* * * * *
He sytyttivät sääskentulen samaan paikkaan, jossa ennen lapsina leikkiessään tulta pitivät, ja se alkoi tupruta paksua savua, joka hitaasti eteni pohjoiseen päin.