Ennen vanhaan, silloin kun tälle perälle ensimmäiset asukkaat vakinaisesti asettuivat asumaan ja ensimmäiset kylvöt kylvettiin, ei Halla tänne rantamaille asti uskaltautunut, eikä ollut silloin vielä viljelyksiäkään, joita vainusteli. Vanhat metsänkävijät, jotka yksiin aikoihin täällä elivät lappalaisten kanssa, tiesivät kertoa paljon Hallasta ja hänen väestään. Syys-iltoina, kun tuulenhenki oli pohjoisessa ja taivas ensi kerran kävi tähteen, olivat he nähneet itse Halla-ukon kantaisän, Kontiovaaran alla, jänkän laidassa mättäällä istumassa. Siinä oli kolkon näköisenä istunut hirveän paksu harteva ukko, jäinen, kiiltävä kauhtana yllään ja pitkä, jääpuikkoinen parta valkoisessa huurteessa. Rohkeimmat olivat nähneet hänet hyvin likeltä, kun olivat metsän peitossa jänkän laitaa lähestyneet. Kummaa oli ollut katsella maanalaisen ruhtinaan toimia ja liikkeitä. Pohjoiseen, josta kävi kylmä tuulen henki, oli katsellut ja partajouhiaan tuulta vasten pitänyt, ja taivaalle, jossa tähdet vilkkuivat, oli näyttänyt hyvillään silmäilevän. Tuon tuostakin oli noussut seisomaan mättäältään ja kaikille suunnille katsellut ikäänkuin nuuskien ilmaa. Mutta heti kun tuulten palkeet kääntyivät pois pohjoisesta, lauha henkäys kävi etelästä ja tähdet yön verhoon peittyivät, silloin kylmä ruhtinas äkkiä katosi jääpartoineen maanalaiseen kaltioonsa.
Nuoret metsänkävijät olivat nähneet Hallan ihmeen kauniin tyttären Sallan, joka joskus kylminä aamuina nousi metsän rantaan maailmaa katselemaan. Mutta Sallaa likelle ei kukaan ollut päässyt.
Siinä, jossa nyt on pappila, oli ensimmäinen talo näillä mailla. Siihen olivat asukkaat tulleet koskista jokea pitkin etelästä päin, ja toiset olivat maisin kulkeneet joen rantoja noudattaen ja asettuneet pitkin joen viettäviä rantoja asumaan. Pappilan nientä nimitettiin silloin Noidanniemeksi. Uudet tulokkaat olivat nimen antaneet, sillä siinä oli heidän tullessaan asunut Lapin noita, mustassa kodassaan. Kota poltettiin, ja noita pakeni Taka-Lappiin. Ja siihen paikkaan, jossa kota oli ollut, kylvettiin ensimmäinen ohra näillä mailla.
Isännän nimi kuului olleen Lassi, ja hänellä oli kaksi poikaa, joista Juho-niminen oli kaunis ja uljas ja rakasti metsästystä. Pian teki Lassi poikineen Noidanniemestä elettävän talon, jossa oli ensimmäinen karja tällä perällä ja suurimmat kylvöt. Mutta kun viljelykset talossa laajenivat, arvasi Hallakin aikansa tulleen, sillä Halla tuntee syys-iltoina sieraimiinsa kypsyvän viljan hajun penikulmien päähän. Mutta tämä kyläharju teki haittaa Hallan matkalle, kun ei ollut taloon asti ulottuvaa jänkkää, jota pitkin olisi päässyt lähemmäksi vainioita. Ja taas toiselta puolelta pelotti joen suvanto, josta levisi lämmintä usvaa pitkin rantoja, aina tämän harjun alle saakka…
Ja monta vuotta sai vilja Noidanniemessä rauhassa tuleentua eikä Halla uskaltanut sitä lähestyä, sillä se pelkää kuivia metsäisiä vaaroja ja vesien lämmintä usvaa. Silloin turvautui Halla viekkauteen, sillä hän tiesi, mikä hyvä saalis hänellä Noidanniemen vainioilla olisi. Salla, hänen tyttärensä, joka taisi muotoansa muuttaa, rupesi apulaiseksi. Ukko neuvoi tytärtään. Ei saanut Salla lintuna lentää, ei sutena ulvoa, ei karhuna karjua, vaikka olisi niin muotonsa voinut muuttaa. Nuorena valkoisena impenä oli hänen vainiolle päästävä, maattava yönsä kiven takana ja aamulla auringon noustessa avattava jäinen pussi, jonka ukko Halla hänen povelleen kätki. Siitä pussista leviäisi kylmä pitkin peltoja, ja silloin he saisivat parhaat viljojen mehut. Mutta ylen arveluttava oli Sallan retki, sillä monenlaiset vaarat olivat väijymässä. Ei saanut Sallaan kukaan ihminen koskea, salaa kuin varjo oli hänen kuljettava yli Kyläharjun ja hämyn tullen vasta vainion laitaan kiven taakse asetuttava. Varoitteli Halla tytärtään, neuvoi ja opasteli eikä kenenkään kanssa luvannut tarinoimaan käydä. Jos joku hänet huomaisi ja haastattelemaan tulisi, pitäisi Sallan pysytellä loitolla, nimensä metsänneidoksi sanoa, Tapion nuorimmaksi tyttäreksi, joka vartioi riistaa ketuilta syys-yönä. Sillä samalla hetkellä, jona ihminen häneen koskisi, kadottaisi hän voimansa eikä enää voisi muotoaan muuttaa, vaan ikipäiviksi jäisi ihmiseksi eikä koskaan enää pääsisi palaamaan takaisin jäiseen linnaansa syvälle soiden kaltioihin. Ja moneksi vuodeksi menettäisi vanha Hallakin hyistä voimaansa, jos tyttärelle huonosti kävisi.
Isänsä neuvoja seuraten läksi Salla, ihmeen kauniiksi neitoseksi laittautuneena, syys-iltana liikkeelle. Kylmä oli ja taivas jo tähdessä. Vanha Halla oli oikean hetken valinnut. Kontiovaaran alta kaltiosta nousi Salla ja läksi astumaan rantaan päin, povellaan jäistä pussiaan säilyttäen niinkuin silmäteräänsä. Uteliaana Salla asteli, sillä hän ei ollut koskaan vielä viljelyksiä nähnyt eikä rantamailla käynyt. Nuoria metsästäjiä oli hän syys-iltoina vilahdukselta metsänrannasta nähnyt, mutta silloin oli hänen aina täytynyt paeta takaisin kaltioonsa.
Onnellisesti Salla pääsi tämän harjun yli, ja illan hämyssä hän hiipi pellon laitaan kiven taakse niinkuin isä oli neuvonut. Häntä ei ollut kukaan ihminen nähnyt, ja Salla asettui aamua odottamaan. Hän kuuli ihmisten ääniä kartanolta, ja niiden joukossa hän tunsi sen nuoren metsästäjän äänen, joka retkillään lauleli, kun salojen halki kulki. Hän tuli uteliaaksi. Olisi tehnyt mieli nähdä sitä, joka niin kauniisti lauloi. Hän nousi kiven takaa ja meni ojan pohjaa likemmäksi. Silloin tunsi hän, että hänen povellaan oleva pussi alkoi lämmetä, ja pelästyneenä hän palasi kiven taakse, auringon nousua vartomaan. Mutta hänen oli ikävä ja paha olla koko yö. Sillä aina oli hänen mielessään se nuori metsästäjä, joka niin kauniisti lauloi metsäretkillään saloja kulkiessaan. Ja ikävissään hän nousi kiven päälle istumaan.
Mutta jo ennen auringon nousua läksi nuori metsästäjä, Juho nimeltään, riistan pyyntiin. Ja Juhon metsäpolku johti kivelle, jolla Salla ikävissään istui. Silloin havaitsi hänet Juho ja ihastui ensi näkemällä. Hän riensi luokse, eikä Salla huomannut hänen tuloaan ennenkuin hän jo oli aivan vieressä…
Kerran vain ehtivät nuoret toisiansa silmiin vilkaista, ja molempien lempi syttyi yhtaikaa. Mutta muistaen isänsä ankarat varoitukset Salla läksi kaikin voimin pakenemaan metsään päin. Nopea metsästäjä seurasi kuitenkin perässä ihastuksen rakkauden valtaamana ja pyyteli ihanaa impeä viipymään. Salla tunsi, kuinka taikapussi, joka hänen povellaan riippui, alkoi taas lämmetä ja hänen voimansa vähetä. Hän kuuli jälessään nuoren metsämiehen sointuvan äänen ja lempeän rukouksen, ja hän unohti isänsä varoitukset…
Tälle paikalle, tähän harjun laitaan, jossa tämä kivi nyt on, Salla ehti, mutta silloin uljas metsästäjä hänet saavutti ja lämpimään syliinsä sulki valkoisen immen…