Samalla hetkellä hän muuttui oikeaksi ihmiseksi ja taikapussi katosi. Mutta samalla hetkellä tiesi myös vanha Halla, kuinka hänen tyttärelleen oli käynyt. Mutta voimaton oli hän auttamaan tytärtään. Sillä lämmin eteläinen alkoi puhallella auringon noustessa, ja lännen taivas lienteli. Ja silloin ei Halla uskalla kylmästä kaltiostaan nousta, peläten lämmön vähentävän hänen voimansa ja kykynsä. Hirmuisessa vihassaan hän näki, että hänen tyttärensä istui nuoren metsästäjän sylissä… että taikapussi oli hävinnyt ja Salla muuttunut oikeaksi ihmiseksi…
Viimeiset voimansa ponnistaen hän nousi kaltiostaan Kontiovaaran alta. Vaaran kyljestä hän tempasi jättiläisvoimallaan suurimman kalliokappaleen, minkä jaksoi irti kiskoa, ja heitti sen armottomalla vauhdilla sitä suuntaa kohden, jossa rakastavien tiesi syleilevän toisiaan leudon aamuauringon paisteessa. Hirveällä voimalla viskattu kallio viilsi ilmaa viheltäen ja lensi kaaressa yli jänkän ja kyläharjun ja pudota jyskähti rakastavien nuorten päälle, likistäen heidät kauhean painonsa alle…
Vanhan Hallan kosto oli julma, mutta rakastavien nuorten sielut muuttuivat hyviksi haltioiksi, jotka vainioita kylminä aamuina varjelevat.
»Se on tarina tästä kivestä, jonka päällä istumme ja jonka äijävaarini on minulle kertonut. Tässä kivessä asuvat vieläkin ne hyvät haltiat, jotka viljapeltoja hallalta varjelevat, ja sen vuoksi ei ole pappilan niemessä koskaan halla viljaa vienyt, vaan aina on se täyteen kypsynyt.»
»Tämä on hyvien haltiain kivi», sanoi Martti, pidellen Annan kättä omassaan. »Kummallinen tarina! Tämä on merkillinen kivi…»
»Äijävaari uskoo vieläkin, että haltiat syys-iltoina, kun hallaa pelätään, tulevat tästä kivestä — tuosta rannanpuolisesta sivusta, jossa on sammalpeite oven päällä, — ja varjelevat vainioita…»
Hetken istuivat, molemmin mietteissään. Sääskensavu oli sammunut, aurinko oli jo noussut korkeammalle, ja koko jokisuvanto välkkyi sen kirkkaassa valossa, mutta he itse ja Haltiain kivi olivat vielä varjossa harjun kupeella. Kylältä ei vielä kuulunut minkäänlaisia ääniä, mutta kosken pauhu kuului hauskana kohinana tyynen aamun hiljaa heräävästä povesta.
Silloin uskalsivat he katsoa toisiaan silmiin. Lintujen laulu eneni, nuoren lehden ja pihkaisen mahlan haju täytti ilman, ja taivaan sini kirkastui. Koko muu maailma unohtui heidän ympärillään, he näkivät ja tunsivat vain toisensa, ja kummankin sydän täyttyi suloisilla tunteilla.
Martti kietoi kätensä Annan hennon varren ympäri ja kallisti päänsä Annan puoleen. Anna tunsi voimiensa pettävän, ja hän sai väräjävällä äänellä sanotuksi:
»Lähdemme kotia nyt!»