He laskeusivat alas kiveltä, katselivat vielä kiven kyljessä olevaa ovenmuotoista, sammalpeittoista kuviota ja tulivat polulle, joka johti pappilaan. Molemmin puolin polkua kasvaviin mäntyihin olivat ohikulkijat piirtäneet nimikirjaimia. He katsoivat niitä, joita lapsena olivat piirtäneet yhdessä.
»Nyt minä tiedän, mikä kesäyössä on selittämätöntä», virkkoi Martti, ja hänen katseensa kiiti pitkin aamuauringon valaisemia vaihtelevia maisemia.
»Joko tiedät… joko tunnet», haastoi Anna, innossaan tullen Martin viereen. »Niin, se on kesäyön kirkkaus. Se ei ole auringon valoa, eikä kuun valoa, ei tähden valoa eikä hämärätä; se on yön omituinen hiljainen, kirkastettu hohde, lempeä ja juhlallinen, niinkuin iankaikkinen ilo keskellä maan katoavaa kevättä…»
Annan silmät säteilivät, ja Martti katsoi häneen kuin kirkastettuun olentoon, joka oli taivaasta lähetetty hänen omia ajatuksiaan sanoiksi ja teoiksi saattamaan.
»Anna, Anna… kuule…! Minulla on uusi ajatus, suuri ja ihana! Voi jospa kerran voisin sen kankaalle kiinnittää!»
»Jumala antaa voimia… Jumalan kunniaksi on Hänen suuren luontonsa jäljentäminen. Sinun 'Kesäyösi' kerran vielä tekee kuuluisaksi köyhän perukkamme, sillä henkesi imee voimansa kesäyön kirkkaudesta… Niin usko, ja sinä tulet onnelliseksi… ja minä rukouksissani autan sinua… Se on korkein onneni…»
Polku, jota olivat tulleet, johti korkealle kummulle pappilan riihen taakse. Siihen loppui metsä, ja siihen päättyi polkukin, sillä siitä alkoivat pellot.
Pappilassa oltiin liikkeellä, ja suvannolta kuului lauttamiesten lauluja.
»Minä olen nyt niin onnellinen, ja minun on nyt niin hyvä olla… sillä minä tiedän, että nyt ymmärrät, miksi minä kesäöitä rakastan… Voi, usein viime kesänä ajattelin: Jospa Martti kerran vielä Pohjolaan palajaa… silloin hänelle sanon: Kesäyö on ihanin kaikista… Ja kauas vieraalle maalle rukoilevan rukoukseni lähetin, sinun luoksesi, että Pohjolaasi muistaisit…»
»Ja minä muistin… Minun tuli ääretön ikävä tänne… Kaikki muistin: talviset revontuli-illat, varhaiset hankiaamut ja kesäiset yöt. Siksi takaisin tulin enkä koskaan pois enää halua…»