»Mutta ystäväsi, joka sinua rakastaa…?»
»Ei hän koskaan ole minua rakastanut eikä minun maailmaani ymmärtänyt…»
Silloin juuri he saapuivat pappilan kujalle. Kumpikaan ei tiennyt minkä vuoksi, mutta molempiin tarttui Martin viime puheen jälkeen semmoinen ilo, että tuntui kuin maasta molemmin irtautuisivat. Pääskyset kiitivät nuolena poikki ja pitkin pihaa, vilahtivat avonaisesta ovesta karjalatoon ja suhahtivat pienestä reiästä tallin ullakolle, visertelivät ja lensivät ihan Annan ja Martin päiden päällitse.
Ison kuistin ovet olivat auki. Rovasti oli piippuineen tullut kuistille keinumaan, niinkuin hänen tapansa oli aina ollut. Nouseva aamuaurinko sopi siihen paistamaan, ja siinä oli hauska keinua, kun ilmassa oli alkavan kesän lemua, joka kuistinkin täytti, ja huvikseen katsella pääskysten lentoa halki päiväpaisteisen pihamaan.
Hän näki nuorten kujalla tulevan ja hymähti. Molemmat olivat hänelle yhtä rakkaat, sillä Anna oli rovastin mielestä kuin oma lapsi. Hän arvasi, mitä tietä nuoret olivat kesäkartanolta palanneet, ja hänellä oli aavistus siitä, että heidän suhteensa ei enää ollutkaan veljen ja sisaren. Hän oli sen heti huomannut.
Loistavin silmin riensivät Martti ja Anna kertomaan. Molemmat näyttivät olevan yhtä iloisia ja juttelivat yhtaikaa.
Ruustinna kuuli ruokasaliin heidän tulleen ja riensi hänkin kuistiin.
Häneenkin tarttui heidän ilonsa, ja hän istahti rovastin viereen.
Martti ei ollut vielä yhtään kertaa sittenkun kotia saapui ollut niin pirteällä tuulella, eikä Annasta ollut semmoinen ilo koskaan loistanut kuin nyt.
»Juuri tämä aika on kaikkein ihanin täällä Pohjolassa», sanoi Martti. »Mikä ihmeellinen yö oli! Niitä värivivahduksia! Niitä taivaan selittämättömiä valoja… Nyt minä ymmärrän, miksi isä ei koskaan ole täältä etelään ikävöinyt… Tämmöisenä yönä ei saisi kukaan nukkua… eikä yön ihanuutta näkemättä antaa sen livahtaa menemään…»
Rovasti katseli ihastuneena poikaansa. Noin oli hänkin tuntenut nuorena! Noin innostunut kaikesta siitä, mikä oli kaunista!