Ruustinna katsoi rovastiin, ja oli kuin hän olisi miehensä hymyilevistä silmistä lukenut:
— Enkö sitä ole sanonut! Nuo kaksi kuuluvat toisilleen nyt, niinkuin ennenkin.
Ja hänestäkin tuntui nyt, että niin pitikin olla, eikä toisin.
9.
Annan päiväkirjasta.
Valoisa kesäyö!
Parin viikon päästä on juhannus.
Ihmeaikaa on tämä, jota elän. On kuin unta ja todellisuutta.
Olen katsellut tästä päiväkirjastani niitä lehtiä, joita kuluneina vuosina olen kirjoitellut — silloin tällöin — ja enimmäkseen silloin, kun Marttia muistelin. On hauskaa katsella, mitä silloin tunsin ja ajattelin, ja verrata siihen, mitä nyt tunnen ja ajattelen.
Olenko nyt onnellisempi kuin silloin, kun häntä palavissa ajatuksissani muistelin ja rukoilin, että Jumala hänen taiteensa tien tasoittaisi? Ehkä olen, ehkä en.