Ei, onnellisempi olen; olisin vielä onnellisempi, jos tietäisin, että hän on onnellinen.
Mutta en voi sitä uskoa. Siitä asti olen sitä epäillyt, kun kesäkartanolta palasimme. Mikä äärettömän ihana yö se olikaan! Siitä kirjoitan vielä joskus eri luvun tähän päiväkirjaani. Kuinka ihmeellistä se olikaan. Pelkäsin ja vapisin! Voi jos hän olisi aavistanut, kuinka lähellä oli, etten tarttunut hänen kaulaansa…!
Mutta hän ei sitä tiennyt, ja niin onkin hyvä.
Kuulen hänen kävelevän edestakaisin tuolla huoneessaan ullakolla, aivan pääni päällä. Hän avaa ikkunan ja katselee kai pohjoisiin vaaroihin ja koskelle, jonka rantakoivut jo ovat täydessä lehdessä. Tietääkö, että minäkin valvon ja häntä muistelen? Aavistaako, että seuraan hänen työtään aivan kuin se olisi omani ja koskisi omaa iloani ja onneani?
Ehkä ei muista minua. Sitä toista ikävöi — ja pian kai hän on täällä, hänen ystävänsä, morsiamensa…
Mitä nyt oikeastaan ajattelen ja tunnen? Mitä mietin?
Istun tässä, avoimen ikkunan luona, joka antaa joelle ja puutarhaan. Tuomi on täydessä kukassa, pian puhkeaa pihlajaankin. Valoisa, lämmin kesäyö! Täällä pappilassa on hiljaista nyt, siellä kaikki nukkuvat, paitsi Martti ja minä. Kylällä eivät nuku. Aina on tiellä joku kulkija, ja korva ottaa ääniä etempää ja likempää. Ei tänä aikana saakaan nukkua, — niin sanoi Marttikin. — Nyt täytyy imeä kesäyön kirkkaudesta! Tämä on lyhyt, tämän valon ja riemun aika poloisessa Pohjolassa! — Mutta minä olen viettänyt ihanan yön Haltiain kivellä — Martin kanssa.
Jospa näkisin hänen sydämensä syvyyteen! Jospa tietäisin syyn, jonka vuoksi hän usein on alakuloinen ja hajamielinen. Usein olen hänet tavannut puutarhan penkillä istumasta. Hän tuijottaa joelle ja lännen vaaroihin, harmaansinisissä silmissään ikäänkuin pelonsekainen katse. Kaiketi hän miettii taideteostaan, joka syksyksi joutuu valmiiksi…
»Ei hän koskaan ole minua rakastanut eikä minun maailmaani ymmärtänyt.»
Niin hän sanoi, kun palasimme kesäkartanolta. Miksi hän niin sanoi?
Mitä tarkoitti?