Usein olen toivonut, että hän ottaisi puheeksi Ellinsä tännetulon. Mutta hän ei virka siitä mitään. Ehkä hän kuitenkin puhuu paljonkin asiasta isälleen ja äidilleen. Mitäpä minulle puhuisikaan…
* * * * *
Mutta… mutta! Jumala, anna minulle anteeksi, että ajattelen niin ja tunnen näin! Olenko niin pohjalta paha ja itsekäs? Raukka, orpo, köyhä tyttö olen, Jumala yksin turvanani. Onko väärin, että häntä rakastan? Onko väärin, että rakastan häntä ja hänen taidettaan ja tahtoisin hänen vierellään aina olla?
Miksi sydämeni ja sieluni toista kuiskaavat? Ja miksi olen nähnyt hänen silmistään, että hänkin rakastaa minua! Olenko erehtynyt ja pettynyt? En. Sillä hän ei voisi pettää, ei valheverholla peittää syvien silmiensä ilmettä. Ei ole Martti luotu tänne pettämään eikä valheen palvelijaksi. Suurta, valoisaa totuutta on hän tullut luomaan, ja Jumala kyllä auttaa häntä.
Voi, voi, kun saattaisin häntä lohduttaa! Kun rohkenisin häneltä kysyä. Mutta en voi. Nämä päivät ovat olleet ikäviä, vaikka on kesän kaunein aika. Kuinka onnellinen olisin, kun olisin varma siitä, että hän vartoo, odotettua morsiantansa, häntä ikävöi ja rakastaa. Mutta sitäpä juuri epäilenkin. Minä uskon niin, että hänen Ellinsä on kova ja keikaileva maailmannainen, joka kyllä voi Marttia rakastaa, mutta ei niinkuin Martti tahtoisi. Miksi hän muutoin olisi alakuloinen nyt, kun otaksuisin hänen elonsa aamun kirkkaimmillaan olevan! Edessään on hänellä loistava taiteen tie ja vieressään morsian, ystävä ja hoivaaja!
Mutta ehkä hän ei Elliään ajattelekaan, ei minua eikä ketään. Ehkä hän vain miettii taideteostaan, keväthankien kuultava kirkkaus mielessään…
Nyt kuulen hänen kävelevän edestakaisin, väliin yhteen kohti seisahtuen. Ehkä katselee hän tauluaan, uudistaen, muovaellen… Rakas, rakas Martti! Hyvä Jumala sinulle parastansa antakoon!
Nyt taukoavat askeleet, hän varmaan koettaa nyt nukkua. Nukkua pitäisi minunkin. Huomenna on raskas työpäivä. Juhannussiistimiset alkavat pihasalla ja huoneissa. Kaikki pitää olla puhtoisen puhdasta, suuren valonjuhlan tullessa. Salin kamari laitetaan kuntoon Martin morsianta varten…
Nythän on jo aamupuoli. Aurinko paistaa jo joelle, suvannon luhtasaariin ja lännen vaaroihin. Kesäyö! Kesäyö!
Miksi minä maata pannessani aina muistan Ellin muotokuvaa? Aina siihen katson, kun Martin huonetta siistiän. On kuin silmäni siihen väkisin kiintyisivät. Mitä on niin kovalta näyttävää niissä silmissä ja suupielissä, jotka ovat minusta niinkuin tahtoisivat purra! Minä varmaan erehdyn. Mutta yksi asia vielä. Ruustinna ei puhu paljon mitään Martin morsiamesta. Eilen hän kuitenkin sanoi: