»Morsiamelleni kelpaan kyllä näin kuin olen.»
Rovasti hymähti, ja minä näin, että hän hyväksyi Martin mielipiteen.
»Ole sinä vain niinkuin itse somimmaksi tunnet», sanoi hän.
Mutta ruustinna arveli:
»Kummallisia ihmisiä ovat taiteilijat, sen sanon vieläkin. Olisinpa minä morsiamesi ja sinä tuolla lailla tulisit eteeni, niin paikalla käskisin mennä…»
Mutta Martti hymyili vain. Jospa hän olisi aavistanut, kuinka hänen puoltaan pidin! Noin hän oli, valkoisine paidanhihoineen, ihmeen kodikas ja mieluinen.
Olen kuitenkin utelias näkemään, eikö hän muuta pukuaan nyt pian, sillä juhannus on aivan ovella ja morsian saattaa tulla millä hetkellä hyvänsä.
Hänen huoneensa on nyt kunnossa, saapi tulla milloin hyvänsä. Hän on laulajatar, joka on ollut oppimassa ulkomailla. Tavattoman hieno ja sivistynyt nainen, kertoi ruustinna. Mutta sittenkin näyttää, ettei hän oikein sydämestään iloitse morsiamen tulosta. Niin minusta näyttää. Ja muutenkin on kuin olisi painajainen koko talossa. Hajamielinen ja kärtyinen on ruustinna, rovasti on kadottanut herttaista iloisuuttaan, ja kaikki tuntuu niin jännitetyltä ja pingoitetulta.
Ja Martti itse?
Minä en tiedä, mitä ajatella, enkä uskalla kaikkia ajatuksiani kirjoittaa, mutta minulla on kummallinen aavistus siitä, ettei hän ole iloinen morsiamensa tulosta. Eikö hän sitten rakasta? Martti-parka! Ehkä hän kärsii hirveästi!