Sinä olit kuitenkin aika veitikka! Jätät kirjeen, kuvani ja sormukseni
tänne pöydällesi ja itse pakenit — niin, ties mihin erämaahan. Ehdit
ennen minua! Hyvä niinkin.

Haluan kuitenkin nämä rivit luettaviksesi jättää ennenkun lähden takaisin, vaikka vasta tänä aamuna tänne tulin. Matka on pitkä, mutta minä kyllä jaksan.

En ole sinulle suutuksissa, sillä minä ymmärrän tekosi vallan hyvin. Olen sen nähnyt kirjeistäsi, ja samaa kai olet sinäkin huomannut minun kirjeistäni, jos olet niitä joutanut lukea. Avioliittoon tietysti ei olisi puhetta ollutkaan, mutta olisin minä mielelläni tahtonut täällä viikon pari viipyä, viettääkseni kanssasi Pohjolan kirkkaan kesän idyllin. Minä näet tunnustan, että tämä kaukainen seutu miellyttää minua kirkkaine öineen ja alastomine tuntureineen.

Pian olin selvillä, miten asiat ovat.

Ei ollut enää varhainen aamu, kun ajoin tänne pappilan kuistin eteen. Luulin, että oltaisiin jo valveilla, mutta niin ei ollutkaan. (Täällä näkyykin olevan tapana valvoa öisin ja vasta auringon noustessa korkeammalle käydä nukkumaan.) Mutta juuri kun olin noussut kärryistä, tuli nuori tyttö, — Anna kuuluu hänen nimensä olevan — kuistille. Hän oli hirveän pelästyksissään ja kertoi, että rovasti ja ruustinna vielä olivat yösijalla. Kertoi, että minua oli varrottu, odotettu kuin kuuta nousevaa…

Hän selkisi pian aamu-unestaan, ja nyt minä vasta tulin häntä tarkemmin katsoneeksi. Hän on todella ihana kaunotar. Mutta samalla kun sen havainnon tein, ymmärsin minä heti, että olin tullut liian myöhään. Tunsin raatelevaa tuskaa ja pettymyksen kipuja, mutta nielaisin kaikki menemään.

Mutta hetken perästä jo uskoin, että olinkin erehtynyt. Annan käytös ja koko olemus oli niin vilpittömän ystävällistä ja suoraa, että jo uskoin erehtyneeni. En ole kenenkään ihmisen katseessa nähnyt niin lempeää, niin suoraa ja sydämeen asti avonaista katsetta.

Minä en vielä kysynyt sinusta mitään. Hän vei minut minua varten kuntoon laitettuun huoneeseen, ja minä aloin jo tulla iloiseksi. Kaikki näytti niin somalta. Hän pyyteli anteeksi ja vakuutti, että kaikki tulee hyväksi, jahka ehditään.

Silloin aloitin keskustelun Annan kanssa ja sain tietää, kuka hän oli. Ensin uskoin, että hän oli joku sukulaisesi; en ymmärtänyt, oliko palvelija vai eikö. Hänen käytöksensä oli teeskentelemätöntä ja suoraa. Mutta lopuksi käsitin, että Anna kuitenkin, kasvattina, oli enemmän kuin tavallinen palvelija.

Kysyin sitten sinua.