Anna selitti, missä olet, että maalaat jotakin uutta taulua lähellä olevassa torpassa. Katoamisestasi erämaahan ei täällä silloin kukaan tiennyt — ei Annakaan.
-Missä hän täällä kotona maalaa? Hän on kertonut suuresta taulusta, jonka aihe on keväisestä kiveliöstä?»
Annan kasvot ihastuivat.
»Täällä ullakkokerroksessa. Pohjoispäässä. Hän rakastaa olla pohjoispäässä sen vuoksi, että näköala on kauniimpi sieltä.»
Hän läksi minua opastamaan, ja me nousimme ullakolle.
»Se on ihana taulu, mutta se ei ole vielä valmis», kuulin Annan sanovan, kun nousimme rappusia ylös.
Sitä sanoessaan soi hänen äänensä niin pehmeällä ja hellältä, että äskeinen epäilykseni taas heräsi. Kun katsoin Annaan, näyttivät hänen kasvonsa vaaleammalta.
Hän avasi oven, ja me astuimme tähän huoneeseen, jossa nyt tätä kirjettä kirjoitan.
»Neiti on hyvä ja tulee alas sitten… Minä laitan siellä kuntoon kaikki… uni, väsymys ja nälkä tulee taipaleella», kuulin Annan sanovan, ja samalla hän poistui alas.
Hyvä olikin, että meni. Nyt sain rauhassa katsella tauluasi… Ilo ja riemu ja ylpeys täytti sydämeni, sillä minä näen nyt vasta, että olet todellinen taiteilija. Pitkään aikaan en voinut irroittaa katsettani siitä, niin huikaisevan kaunis se oli suurine valkopäisine kukkuloineen, jotka kuvastuivat tummansinervää taivasta vastaan…