Huoneessa oli siistiä, ja selvään näkyi, ettei siinä ollut moneen päivään asuttu. Mutta minä havaitsin myöskin muuta, josta epäluuloni taas virkistyi ja muuttui vihdoin varmuudeksi. Kukkia, aivan vereksiä, oli maljakoissa sekä pöydällä että lipastolla. Kuka niitä muu laittoi kuin Anna?
Katselin ulos ja avasin ikkunan.
Todellakin suurenmoinen on näköala.
Silloin huomasin kirjeen, jossa oli osoitteeni.
Ennenkuin sen avasinkaan ymmärsin kaikki.
Jos sinä hetkenä olisin voinut kostaa, olisi kostoni ollut kamalaakin kamalampi.
Mutta minä olen näyttelijä pohjaltani, ja pusersin tuskani syvälle. Mutta ajatuksissani riehui koston kuuma poltto — en omaani enkä sinun onneasi ajatellut — kostoa, veristä ja julmaa…
En ole kuitenkaan niin huono kuin ehkä luulet. Ajattelin menettelyäsi ja koetin sinua ja tekoasi ymmärtää. Ja uskon löytäneeni syyt. Senvuoksi lauhtui vihani, ja koston henki laimeni. Sillä minä uskon sallimukseen. Ajattelin omaa elämääni, joka on takanani, ja tunsin, ettei se ollut semmoista elämää kuin sinun Annasi elämä. Minun on helppo ymmärtää, että olet meitä molempia toisiimme verrannut, ja että voitto kallistui Annan puoleen, on selvä — siksi hyvin sinut tunnen. Minä tunnen, että et rakasta aistillisuutta, joka on minun elämäni. Siksi kadotin arvoni silmissäsi Annan rinnalla — ja olenhan jo Annaa vanhempikin.
Niinikään ymmärrän syyn, jonka vuoksi olet piiloutunut. Sinun olisi ollut vaikeaa sanoa minulle suora totuus, etkä tietystikään halunnut Annan läheisyydessä ruveta minua »rakastelemaan», jota kuitenkin olisin tahtonut. Tekosi on haaveksijan, uneksijan teko, ja minä käsitän sen ihmeen hyvin. Se on samalla alkuperäisen romantillinen, vaikka se osoittaakin heikkoutta ja arkuutta.
Isäsi on herttainen vanha rovasti ja luulen, että olet isäsi luontoinen. Äitisi on viisas, elämää kokenut nainen. Huomasin ensi silmäyksestä, jonka hän minuun iski, että hän tahtoi katsoa pohjaan asti. Minä luulen, että semmoisia vanhoja ruustinnoja on mahdoton pettää — niin tutkiva on heidän katseensa. Riippuuko se siitä, että heidän sielunelämänsä on niin kovin puhdasta, vai ainoastaan toisen, tutkittavan, paha omatuntoko säpsähtelee tutkijan kirkkaan silmän edessä?