En sitä tiedä. Mutta minä näin heti, että olin vastenmielinen hänelle, vaikka hän koettikin, raukka, teeskennellä ystävällisyyttä. Uskon, ettei ainakaan hän sure poislähtöäni.
Isäsi on toista maata, lämmin ukko, jonka nainen voisi taluttaa minne hyvänsä. Me puhuimme paljon taiteesta ja taiteilijoista. Hän on vanhaksi mieheksi seurannut merkillisen tarkkaan kaikkia taideharrastuksia maassamme.
* * * * *
Niin. Sinua on etsitty koko päivä. Ei jälkeäkään ole näkynyt. Huomaan ruustinnan pelkäävän pahinta. Ja äsken, kun nousin tänne ullakolle kirjoittamaan, näin ukko rovastinkin kävelevän levottomana edestakaisin huoneessaan. He eivät tiedä kirjeestäsi mitään, enkä siitä aio heille mitään mainitakaan. Annaa en ole nähnyt sitten aamun, ja koko talo näyttää olevan levoton katoamisesi vuoksi.
Mutta vaikka näin nyt levollisena palaankin tältä matkalta, joka on pitkä ja vaivalloinen ja josta toivoin hauskaa vaihtelua, ei se ajatus, että tarvitset kostoa, päästä minua. Jonkun rangaistuksen sinä tarvitset, — sillä minä todella pidin sinusta, — enemmän kuin kenestäkään muista kosijoistani, ja juuri sen vuoksi sinun tarvitsee saada muistutus, että olet Ellin kanssa ollut kihloissa. Olen miettinyt monenlaista kostoa, semmoista, joka olisi hyvin lähellä sydäntäsi. Jos minulla olisi enemmän aikaa, niin tietäisin kyllä keinon, — jonka jälkeen tapaisit vaaleakutrisen Annasi vähemmän häikäisevän kauniina. Se olisi sinulle hyvä isku ja muistuttaisi joka hetki, että minäkin olen ollut olemassa…
Mutta on toinenkin keino. Ihana taulusi, — se on todella ihana, — on myöskin likellä sydäntäsi — ja se murenee pieniksi murusiksi. Minä tiedän keinon, jonka avulla taulusi häviää, ja minä olen keinoani jo käyttänyt.
Kun palaat, näet valkohankien ja sinertävän taivaan hävinneen, ja itse
kangaskin haihtuu…
Ja vielä viimeinen sanani ennenkuin suljen kirjeen. Minulla alkaa olla
jo kiire. Tilasin hevosen, joka odottaa minua ensimmäisessä talossa.
Täältä lähden hyvästittä, salaa ja huomaamatta, sillä kapineeni jätin
Alakylään.
Kohtaisinpa sinut taipaleella! Ah! Sinä katala! Vereni huutaa kostoa.
Sillä minä rakastan nyt sinua todella, — sillä sinä olet taiteilija,
joksi en ennen sinua uskonut. Voit nousta hyvin korkealle, jos saat
elää…
Nyt juuri muistan, että taulu, jota torpassa maalaat, on »Kesäyö».
Minun tekisi mieleni vielä sekin hävittää, mutta en enää uskalla
viipyä enkä osaa torpalle. Hirveää on ajatella, että sinä siitä kerran
niität kultaa ja kunniaa.