Uskon, että olisi hyvä meille molemmille, ettemme enää kohtaisi
toisiamme. Huomaa se — meille molemmille!
Suljen kirjeen. Hyvästi!
11.
Anna käveli nopeasti pappilasta vievää polkua Jäkälärovaan päin.
Hän oli tavallista kalpeampi, ja hänen sydämensä sykki niin että lyönnit kuuluivat. Mieli paloi kuin tulen liekeissä, ja ajatuksissa kiertelivät päivän tapahtumat.
Hän oli käynyt jo aamulla Jäkälärovassa Marttia hakemassa, mutta kun hän ei siellä ollut ja oli taulunkin telineilleen tuonut torpan kamariin, luultiin hänen menneen kylälle johonkin taloon, joissa tapasi silloin tällöin käydä. Hän oli juossut kylälläkin, ja renkipoika toisaalla päin. Mutta ei ollut Marttia kukaan nähnyt.
Ruustinna muisti sitten koskea, jonka kivikkorannalla Martti mielellään istui. Anna riensi sinne, kysyi kulkijoilta, olivatko nähneet, mutta ei tiennyt kukaan Martista mitään. Anna kävi kuitenkin koskella asti, jyrkän partaalla, jossa Martilla oli vakituinen istumakivensä. Mutta mitään merkkiä ei näkynyt, että kivellä olisi niihin aikoihin ketään käynyt.
Siinä touhussa oli päivä kulunut, ja rauhallisessa Niemikallion pappilassa ei muistettu niin levotonta päivää koskaan olleen.
Silloin Annalle juolahti mieleen kesäkartano Airijyppyrässä. Ja hän päätti lähteä sinne.
Vaikka Anna syvällä sydämessään aavistikin Martin katoamisen syyn, tahtoivat pelko ja kaikenlaiset otaksumiset kuitenkin viedä voiton. Hän tuli kuitenkin rauhallisemmaksi, kun hän oli ruustinnan puheista ymmärtämässä, että Martti todennäköisesti oli mennyt kesäkartanolle. Hänellähän oli aina ollut kummallisia päähänpistoja.