Anna ei ollut tavannut neiti Elliä muuta kuin aamulla, jolloin saattoi hänet ullakkokamariin. Siinä olikin ollut kylliksi. Kauheaa, miten nuoren tytön silmät saattoivat niin salamoida! Annalle teki vieläkin pahaa Ellin katsanto. Hänen silmänsä olivat ensinnä näyttäneet sinisiltä, mutta kun Elli kääntyi Annaa katsomaan heidän noustessaan ullakolle, välähti niissä vihreää, joka säihkyi kuin tuli… ja suupielet vetäytyivät kahteen käyrään, vihaiseen ryppyyn…
Annaa oli melkein pelottanut, ja kun hän nyt niiden silmien välkettä muisti, vapisi mieli…
— Oliko katsonut Marttiakin niin? ajatteli hän, sekavien tunteiden mellastaessa sydämessään.
Hän päätti ensin käydä Jäkälärovassa, äijävaarin mielipidettä kuulemassa.
»Ei suinkaan täysi mies kesän aikana surman suuhun syöksy», lohdutteli vanha Erkki. »Kun ei kylältä kuulu, niin mihinkäpä muualle olisi mennyt kuin Airijyppyrään. Ja tulee sieltä hakemattakin, jahka joutuu. — Kumma se kuitenkin oli, että niin lähti, ettei meillekään mitään maininnut», sanoi hän lopuksi miettiväisenä.
»Eihän vain liene sairastunut!» huolehti Anna. »Ruustinna ja rovasti ovat niin kovin levottomia.»
»Ei ole mitään hätää. Huvikseen lähtenyt on, sen hyvin arvaan», puheli vanha Erkki. Jumala hänestä pitää huolen. Hän näkee kirkkautta ja näkee Jumalan valkeuden ja ihmetyöt luonnossa, kesäyössä, mutta kyllä hän vielä löytää iäisen valkeuden omasta sydämestään — Herran valkeuden, joka on kaikkia muita kirkkaampi ja johdattaa meitä iankaikkisuuden kesäyöhön.»
Vanhus huokasi.
Anna nousi lähteäkseen, ja kun hän pirtin eteen tultuaan silmäsi alas kylän raitille, näki hän leveälierisen valkoisen hatun Alakylään menevän kyytihevosen kärryistä.
Hän tunsi sen Ellin hatuksi ja arvasi, että Elli oli pitkästynyt vartomaan Marttia — ja ehkä oli jo paluumatkalla.