Hän ei tiennyt, tuliko hän hyvilleen vaiko pahoilleen, mutta rientämällä hän lähti painumaan metsään päin. Hän seurasi ensin polkua, joka lähti torpasta ja vei Haltiain kivelle. Hän nousi kivelle, siellä näkyi risujen jäännöksiä sääskensavusta, jota Martti oli öisin maalatessaan kyhisemässä pitänyt. Kiven päällä oleva sammal oli polkeentunut, mutta mitään muuta merkkiä ei näkynyt. Kerran silmäsi Anna alas joen suvannolle ja pappilaan, joka niemeltään kauniina pohotti iltapäivän lempeässä paisteessa. Mutta ennenkuin hän laskeusi alas kiveltä, osuivat hänen silmänsä etelään päin. Kylän alapäästä, jossa tie kulki korkeaa mäkeä ylös, näkyi suuri, leveälierinen hattu kyytikärryistä niinkuin valkoinen sieni mäen rinnasta…
Hän tunsi kuin tuskat ja levottomuus kevenisivät, mutta mitään ei hän selvästi joutanut ajatella. Hän hyppäsi kiveltä ja läksi nuolena nousemaan kyläharjun kuvetta pitkin lakea kohden. Päästyään yli laen ja ehdittyään karjapoluille hän lähti niitä noudattaen menemään Airijyppyrään päin. Hän saavutti ne polut, joita myöten hän ja Martti Urpona menivät kesäkartanolle, ja seurasi niitä.
Hänen poskensa paloivat kuumina ja silmät loistivat. Mieli oli täynnä ja jännittyneenä, ihana, loistava iltakin unohtui, eikä hän käsittänyt sitä riemullista rauhaa, joka vallitsi hänen ympärillään. Mutta päästyään loittonemaan Kyläharjustakin metsään päin, alkoi hän osata selvemmin ajatella. Hän havaitsi jo illan sulon ja tunsi, kuinka lempeä metsäilma jäähdytteli hänen polttavia poskiaan. Hän näki korkean Kontiovaaran harmajan laen sädehtivän ilta-auringon valossa, ja hänen korvansa erotti moniäänistä karjankellojen kalinaa, joka kuului ahteiden notkoista ja jostakin suurten jänkkien lepikkoisilta rannoilta.
Oliko Elli niine hyvineen palannut? Oliko Martti tahallaan häntä paennut? Hän riensi eteenpäin kuin vihuri, notkeana pujahtaen ryppevien kuusten oksain alatse ja virkkuna loikaten pienten metsäpurojen yli.
Kun hän joutui siihen paikkaan, jossa taannoin oli Martin kanssa levähtänyt, pysähtyi hän ikäänkuin uusia voimia kootakseen. Ei hän vieläkään ollut mistään varma eikä osannut uskoa sitä eikä tätä. Yksi asia vain oli selvänä ja kuumana hänen mielessään: löytää Martti… elävänä tai kuolleena.
Silloin hän huomasi aivan selkänsä takana juuresta oksattoman männyn kyljessä vasta piirretyn nimen ANNA. Sen oli Martti tehnyt, kuten näkyi kirjaimien taiteellisesta muodosta. Martti oli siis tätä tietä mennyt, häntä muistanut ja levätessä hänen nimensä mäntyyn piirtänyt!
Martti! Martti!
Riemullinen ilo pulpahti Annan sydämessä, ja hänestä tuntui kuin maailma yhtäkkiä olisi muuttunut hänen ympärillään. Ihana, kirkas ja valoisa taivas, siintävän kaukainen kiveliö, joka ikäänkuin ujona seisoi nuoressa lehdessään, — kaikki näki hän nyt nauravin, leppein kasvoin. Kuuli käkien kukkuvan, lintujen laulavan ja karjankellojen kuin ilon seasta soivan…
Hän silmäsi vielä kerran nimeä, kosketti sitä varmuuden vuoksi kädellään ja tarkasti hietaiselta polulta Martin jälkiä. Niitä ei kuitenkaan näkynyt kuin parin askeleen jäljet, jotka katosivat heti kun polku joutui kanervikkoon.
Oliko Elli niine hyvineen palannut? Oliko Martti tahallaan häntä paennut?