Tuntui kuin olisi illan lempeä ilma vastannut myöntävästi, kuin kaukaisten vaarojen laet olisivat totisin huulin todistaneet hänen palavat aavistuksensa tosiksi.
Hänen teki mieli jo huutaa Marttia. Ilta oli tyven, ääni kantaisi kauas korpien ja jänkkien poikki. Mutta hän oli vielä alhaalla laaksossa, eikä ääni sieltä koskaan kuuluisi niinkuin vaaran laelta. Silloin hän muutti matkansa suuntaa ja läksi nousemaan suoraan poikki pounikon Airijyppyrän lakea kohden. Ei hän malttanut kiertää kaasikoita, vaan oikaisi menemään sieltä, mistä tiesi matkan lyhimmäksi.
Kun hän ehti vaaran laelle, kätkeysi aurinko Peurajupukan taakse, joka oli paljon korkeampi kuin Airijyppyrä. Mutta avara oli näköala Airijyppyrältäkin. Hetkeksi Anna seisahtui laen korkeimmalle huipulle. Alhaalta vaaran juurelta häämöitti kesäkartano männikkökummultaan, pienten, vihertävien peltotilkkujensa keskeltä, ja etempää siinsi saloa ja kukkuloita kuin keveän, kuultavan harson läpi. Peurajupukan juuritse virtasi jyrkkärantainen Peurajoki, joka Kavantojärven kautta kulki rantamaille…
Siellä olivat ne hilloiset jänkät, joilta hän oli Martin kanssa käynyt hilloja poimimassa. Sieltä oli Martti sukunimenkin ottanut.
»Martti hooi!»
Annan ääni kierteli vuorenhuipulta toiselle pitkin avaraa kiveliötä, ja vasta pitkän ajan perästä kuului kuin kaukaisten ilmojen takaa hänen huutonsa takaisin.
Anna kuunteli.
Alhaalta jänkkien laidoilta ei enää jaksanut karjankellojenkaan ääni kohota tänne korkealle, ja hiljaista tuntui olevan iloitsevassa erämaassa. Kesäkartanolta nousi suorana vaaleana viiruna savu, joka puiden latvojen tasalla haihtui näkymättömäksi.
»Martti hooi!»
Taas kierteli kaiku, hyppien huipulta toiselle, kierteli kaikille ilmoille päin, vasta hetken kuluttua kuin kukkuloiden takaa kerraten Annan huudon.