Anna kuunteli taas. Peurajoen mutkikas uoma kulki tuolla alhaalla jyrkän Perurajupukan juuritse kuin hopeinen vyö. Kavantojärven tyven pinta läikkyi kuin kirkas silmä hiljaisesta kiveliöstä.
Nythän oli pian juhannus; Pohjolan ihanin yö, valoisin hetki oli käsissä!
Annasta tuntui niinkuin se nyt juuri heti livahtaisi hänen käsistään ja niinkuin hän sen mentyä kadottaisi jotakin, jota ei koskaan enää saisi takaisin.
Hän lähti kiireesti laskeumaan Airijyppyrän rinnettä alas kesäkartanoa kohden.
Oliko Martti todellakin tahallaan Elliä paennut? Ellikö olikin ollut syynä hänen alakuloisuuteensa? Eikö Elli häntä rakastanutkaan vai hänkö ei Elliä?
Sekavina kiertelivät Annan ajatukset.
»Ei hän minua rakasta eikä minun maailmaani ymmärrä.»
Sen vuoksi pakeni pois. Ei kenellekään sanonut. Yksin tuskansa kanssa, yksin… Tiesikö, aavistiko, kuka häntä rakasti… kuka uhraisi kaikkensa hänen onnensa vuoksi!
Silloin Anna muisti hetken Haltiain kivellä. Muisti miten Martti piteli hänen kättään… ja kuinka hänen valtimonsa rajusti löi…
Aavistiko Martti silloin, että hän sinä hetkenä oli unohtanut kaiken muun? Miksi ei ollut Martti hänellekään virkkanut paostaan?