»Mutta eräässä toisessakin suhteessa on Martin kirje minua ilahduttanut. Minä nyt vasta näen, että Martti onkin syntynyt taiteilijaksi… eikä hänestä ilmoisna ikänä virkamiestä tulisikaan…»
»Sinulta hän on perinyt taiteilijalahjansa ja pehmeän luonteensa», virkahti ruustinna.
»Niinpä niin!» Rovastin silmät loistivat ja hänen katseensa tuli kuin kirkastetusta maailmasta, kun hän innostuneena jatkoi:
»Minä näen Martissa oman nuoruuteni ja muistojeni ihanimmat aamut. Runouteni kuoli minussa, mutta heräsi Martissa uudestaan… Usein ajattelin, kun vanhemmat poikamme ylioppilaaksi tultuaan alkoivat heti virkaa ja omaa leipää hakea: heissä ei ole runoutta vähääkään! He ovat hyväpäisiä käytännön miehiä, mutta runollinen ei heistä ole yksikään. Mutta samalla olin iloinenkin havainnoistani, muistaen katkeroita sydämen tuhkia, jotka aina runoilijaa ahdistavat. — He ovat perineet terävän päänsä ja hyvän sydämensä äidiltään — he ovat noita onnellisia ihmisiä. Hyvä olisi etteivät saisi niin kärsiä kuin minä olin kärsinyt…»
Rovasti oli puhuessaan noussut kävelemään, paksuja savuja pitkästä piipustaan vedellen. Noin, tuommoisina innostuksen hetkinä oli hän ruustinnan mielestä kaikkein kaunein ja kuin uljain sankari. Hän ei ollut koskaan jaksanut nousta miehensä rinnalle, mutta tämä oli sittenkin yhtä suuresti häntä rakastanut, ja vaikka se maailma, josta toinen puhui, oli toiselle melkein outo, ei keskinäinen kunnioitus ollut koskaan loppunut. Ja nyt vielä, kun nuorin poika Martti oli mieheksi varttunut, olivat suhteet yhä lämmenneet.
»Mutta sittenkin minä aina salaisesti toivoin», puhui rovasti vielä, »että Martti, jonka saimme toivomatta, olisi minun poikani…»
»Minä muistan ilosi… kun Martti kirjoitti runon syntymäpäivänäsi… Me saimme hänet todellakin toivomatta… Hän tuli kahdeksan vuotta myöhemmin…»
»Niin todellakin! Emme häntä enää osanneet odottaakaan…»
Ruustinna kaatoi kahvia rovastille ja virkkoi iloisen hymyn kasvoja kirkastaessa:
»Sinä sait lopultakin oman poikasi, ja toiveesi toteutui…»