Juotuaan vähän rieskamaitoa lähti Anna Kavantojärvelle päin. Polku, joka Annalle oli vanhastaan tuttu, lähti kauramaan päästä, notkon pohjasta, ja nousi heti kuivalle jäkäläharjulle, jonka selkää pitkin lähti viemään Peurajupukkaa kohti.
Anna oli tullut iloisemmaksi, olihan Martti nyt melkein käsissä, eikä hän enää ollut surman suussa niinkuin Annakin oli peloissaan ajatellut. Iloisesti keikkuivat metsät Annan ohi, ja iloisesti lauloivat linnut. Nuori nurmi tuoksui, metsä lemusi, ja koko mittaamaton salo hänen ympärillään iloitsi tänä vuoden kauneimpana yönä, jona valon valta on herrana Pohjolassa.
Polku vei Peurajupukan pohjukalle, josta vanhaan aikaan kulovalkea oli komean jouhimännikön polttanut, niin että se nyt törrötti kuostoiksi kuivuneena.
Korkeimman kiven päälle sopi palanen Kavantojärven kirkasta pintaa pilkistämään puiden välistä.
»Martti Hoi!»
Kaiku vastasi nyt Airijyppyrän laesta ja läksi sitten hypellen kiirimään kukkulalta kukkulalle.
Silloin kuuli Anna Kavantojärveltä päin tutun äänen vastaan:
»Anna hoi!»
Silmänräpäyksessä hän hyppäsi kiveltä ja lähti viillättämään paljukkaa pitkin järvelle.
Eikä suuri erämaa eikä kolkko kiveliö koskaan hiisku siitä onnesta, joka kaksi rakastavaa sydäntä toisiinsa sitoi. Sillä molemmat nuoret olivat erämaan parhaita ystäviä, eikä kiveliö koskaan unohda ystäviänsä silloin, kun sen oma suuri sydän sykkii ilosta vuoden valoisimpana yönä.