"Tästä ne ovat kantaneet", virkkoi siihen toinen, mutta sitten he ajattelivat kumpikin tapausta äänettöminä itsekseen, miettien kai, että jänkkä kesällä oli heiluva levä. Hyvin he osasivat Vanhantalon isännän neuvomaa polkua, johon kuura oli tasaisemmasti tarttunut, niin että se näytti luikertelevalta valkoiselta nauhalta, joka kierteli kalliopahtoja ja louhikoita. Ei ollut näistä miehistä kumpikaan käynyt näin kaukana kiveliössä, vaikka omaa pitäjää oli tämäkin. Talvisin ei ollut teitä, ja raskas oli kulku kesäisin.
Viovaaralta he näkivät suuren, seitsensaarisen Moinajärven kirkkaana kiiltelevän syysjäässään ja punaisen talon sen toisella rannalla, korkean Romakkaniemen juurella.
"Komeahan täällä onkin talo…"
"Onpa kyllä… Tämä se on sitten Moinakiveliötä, ja tuo harmaja korkea huippu on Moinatunturi..,"
"Niin on… oikeassa olemme…"
Ja he lähtivät jatkamaan matkaansa Moinajärvelle päin.
* * * * *
Ikävää oli ollut elämä Romakkaniemessä näinä viikkoina, kun Jooseppi oli ollut matkallaan, josta ei kukaan mitään tiennyt. Väänänen oli tyttöjen kera puinut riihet, ja he olivat yrittäneet syyskalaakin nuotalla, mutta vähiin oli saalis pysähtynyt, kun Jooseppi, kalamies, ei ollut neuvojaan antamassa.
Välijoen Manta oli mennyt kirkonkylän Maaherralle karjakoksi ja Josefiina, yksin jäätyään, myynyt lehmänsä Lampsijärven Mäkelään ja muuttanut Romakkaniemeen, jossa oli sijaa ja lämmintä hänellekin. Ville oli jo varhain syksyllä mennyt toiseen pitäjään, ja sanomain mukaan hän oli nyt tukkitöissä. Iisakki oli ruvennut pappilaan isäntärengiksi ja monet sanat Josefiinalle lähettänyt, että hänenkin piti tulla. Hyvän torpan oli rovasti antanut heille asuttavaksi.
Mutta eipä pitänyt Josefiina kiirettä rantamaille lähtemään kiveliöstä, jossa oli parhaan ikänsä ollut. Hän aikoi nyt ensiksi olla Romakkaniemessä, kun tytöt pyysivät, ainakin niin kauan kunnes Jooseppi kotiutuisi, josta ei tiennyt millä hetkellä tulisi.