Väänänen toimitteli talon töitä, mutta raskasmielisiä ja ikävässä he olivat kaikki. Nyt vasta tytötkin saivat tietää, minkä vuoksi isä koko kesän oli murehtinut ja minkälaiset talon asiat olivat…
Ja pian huomasi Josefiina, kuinka tyttöjen omat asiat olivat. Sitä hän oli pelännyt, sillä hän oli Mantan puheista saanut kylliksi käsitystä. Jopa hän oli kerran ottanut tytöt lujalle, ja itkien he olivat tunnustaneet, kuinka herrat heidät pettivät…
"Pettivätkö? Ei suinkaan väkivallalla, jos ei teidän puoleltanne olisi ollut suostumusta…"
"Ne lupasivat ottaa rouvakseen", sanoivat molemmat.
"Parhaat naimamiehet! Oppilaitahan ne kuuluvat olleen molemmat… Kirkonkylällä olivat kehuneet, että heillä oli ollut hauska kesä Moinajärven rannalla."
Silloin tytötkin ymmärsivät, ettei tarvinnut enää odottaa… Kavalasti nuo herrat olivat lähteneetkin. Eivät hyvästiä sanoneet eivätkä itse kamppeitaankaan tulleet noutamaan. Epätoivossa oli Liinu perään lähtenyt, mutta korjanneet olivat luunsa herrat jo Vanhastatalosta.
Kaiken tämän kurjuuden ja ikävän lisäksi ilmestyi eräänä päivänä metsäherra miehineen ja alkoi leimata Romakkaniemen metsää. Niinpä leimattiin säästömetsänkin kauniit, sirot petäjät, jotka talon takana niemen juurella kasvoivat, Joosepin paras puisto, jota hän oli hoitanut kuin parasta peltoa!
Väänänen kirosi, ja kun metsänleimaajat pyrkivät taloon yöksi, tarjoili hän heille kujasta halkoa. Metsässä he saivat kyyröttää, eikä Väänänen antanut tyttöjen myydä maitoakaan, vaikka kultaa maksettaisiin.
"Jumala otti Leenan pois, niin ettei ole tätä kurjuutta näkemässä… Kuinka käynee Joosepin… Kestänevätkö miesparan aivot kaikkea yhtaikaa?" huokaili Josefiina.
Semmoista oli elämä Romakkaniemessä, kun lautamies todistajineen saapui.