Kun Kreeta ja Liinu näkivät outoja tulijoita järvellä, kiipesivät he ullakolle piiloon ja varoittivat Josefiinaa mitään heistä ilmoittamasta.
Väänäsen kanssa tulivat vieraat pirttiin. Josefiina tunsi lautamiehen ja alkoi kirkonkylän kuulumisia udella. Mutta Väänänen istui pitkissä mietteissä penkillä ja syljeskeli.
"Olisi ollut asiaa Iisakillekin", sanoi lautamies Josefiinalle.
Josefiina oli kyllä asian arvannut, mutta yhtäkaikki hänen terävä luontonsa syttyi tuleen.
"Vai niin", sanoi hän kiukkuisella äänellä. "Vai on asiaa. Kyllä minä asian arvaan. Siellä on talo — ottakaa siitä ja viekää vaikka housuntaskussa vorsmestarille… Vähemmällä siitä nälkäpaikasta ja hallanpesästä, mikä Välijokikin on, lähtee kuin haasteilla ja uhkauksilla… Saa tulla meidän puolesta eläjä ja asukas mistä tahtoo. Sopii nyt kruunun tulla linnaansa…"
"No elkäähän nyt", koki lautamies.
Mutta kun Josefiina kerran oli päässyt hyvään vauhtiin, jatkoi hän, mäiskien luutaa varteen, niin että akkunat helisivät:
"Ja jos luulette, että on omaisuuksia ja irtaimistoja, joita kruunu himoitsee ja hallitus halajaa, niin saan mainita, ettei ole muuta pyöreää kuin reikä takapuolessa…"
Sen sanottuaan hän meni luuta kädessä ulos. Lautamies istui todistajineen nolona. He eivät olleet sattuneet noin suulasta eukkoa matkalla kohtaamaan.
Mutta Väänänen alkoi tiedustella Joosepin asioista, ja saatuaan kuulla, kuinka iso velka oli puulaakiin, hän arveli: