"Mutta minä en tohdi mitään liikuttaa, ennenkuin isä tulee", sanoi Liinu vihdoin, ollen kahdella päällä, suuressa tuskassa.
"No ymmärräthän itsekin, että jotakin sinullakin pitää olla, kun yhteen menemme. Lehmiä, joista saat karjanantia, ja viljaa, joista leipää leivot… Ja sillä lailla sinä pääset äpärälasta tekemästä. Äitisi jos eläisi, niin pakottaisi…"
"Koeta puhua Kreetalle", esitteli Liinu.
"Ei Kreeta näy minua kärsivän likelläänkään…"
"Mutta minunko sitten pitäisi kärsiä ja ruveta sinun kanssasi raatoja syömään!" tokaisi Liinu niin tuskaisena ja asemastaan huolissaan, ettei tiennyt mitä puhui.
Mutta nyt nousi Juhanillakin horma nokkaan.
"Saat vielä syödä raatojakin, kun sen pirun penikan synnytät maailmaan… Kiitä, jos sinut pelastan, porton."
Liinu ratkesi itkuun. Hänellä ei ollut koskaan ollutkaan kyllin kovaa luontoa — ja nyt oli itku hyvin löyhässä.
Mitä hän tekisi, suostuisiko tuolle tylylle miehelle vaimoksi — vai kärsisikö häpeän?
Hän itki ja vapisi. Silloin hän vielä muisti Välijoen Villen. Hyvästellessä oli Ville kättä puristanut ja sanonut, ettei hän Liinua koskaan unohtaisi. Mutta Ville ei tiennyt, että hän… niin, että hänet oli petetty.