"Jos halunnet vanhaa henkeäsi säästää, niin tuki suusi", sanoi Väänänen.
Ja hetken perästä näkyi Ruokojärven Juhani kävelevän Susisaaren rantaa pitkin Ruokojärveä kohden.
Hän ei ollut onnistunut kosinnassaan.
11.
Sydäntalven kylmä kuu loistaa totiselta taivaalta. Sen valo himmentää revontulien loimua ja tähtien kirkkautta.
Hiljaisuus on erämaan metsissä, pakkanen vain paukahtelee kivan hongan korossa ja huurteisten korpien kuivissa kuusissa. Kuin hautakummut paistavat vaarojen puuttomat, lumiset laet, äänettöminä, kuolleina. Mutta rannattoman kiveliön keskeltä siintää järvensilmiä vaarojen välistä kuin valkoisia keitaita kuun hopeavalossa.
Tainnoksissa on erämaa, kylmetyksissä kiveliö, ja paksut jäät peittävät sinertävien järvien kirkkaita silmiä.
Viojärveltä päin hiihtää mies verkkaan, laukku selässä, Moinakiveliötä kohden. Hän ei noudata kesällistä polkua, vaan nousee loivimpia rinteitä ja halkaisee suot ja jänkät mistä sattuu.
Hiihtäjä on Romakkaniemen Jooseppi, joka nyt vasta palaa syksylliseltä matkaltaan.
Väsyneesti hän hiihtää, ja kolkoilta tuntuvat nyt tutut vaarat ja aukeat maat. Kovin on alakuloinen hänen mielensä ja umpi edessä, jos mitä ajattelisi. Romakkaniemeen päin hän kuitenkin hiihtää, vaikka sydän tuntuu verta vuotavan ja mieli itkevän kivenkovaa kohtaloa.