Matkallaan hän ei ollut saanut mitään toimeen. Virastoissa hän kyllä kävi ja herroja puhutteli. Vartoa käskettiin, että asiasta otettaisiin selvä. Ja kun vihoviimein tuli tieto, ei muuta lohdutusta annettu kuin se, että kruunulla oli oikeus hakkauttaa Romakkaniemen metsä. Silloin hän oli kokenut selittää, että siten menisi hänen metsänsä puhtaaksi, että vain huonoimmat puut hän oli omiksi tarpeiksi käyttänyt — mutta siihen ei ollut osattu mitään selittää. Senkin hän oli sanonut, että oli pitänyt ottaa velkaa kyetäkseen maata viljelemään ja taloa rakentamaan siihen kuntoon, että saisi sen perinnöksi. Millä hän siis nyt velan maksaisi, kun kruunu hakkaisi metsän? Siihen olivat herrat kyllä osanneet vastata, että mitä menit ottamaan velkaa ja sekaantumaan asioihin puulaakin kanssa. Ja kun hän siihen selitti, kuinka raskasta ja kovaa oli korven elämä, kun tiettömän erämaan takana asui, oli vain naurahdettu ja sanottu, ettei hän suinkaan ollut köyhä, koska oli nytkin uudet sarkavaatteet yllä…
Pois täytyi lähteä. Yksi ja toinen neuvoi vielä isompain herrain puheille, mutta hukkaan meni sielläkin. Ja kun hän mainitsi siitä, ettei vallesmanni-vainaja ollut puhunut kruununhakkuusta mitään, vastattiin, että kyllä vallesmanni tiesi, mutta ei sanonut…
Takapuolitse kirkonkylää hän oli hiihtänyt. Ei tehnyt mieli tutun kylän läpi hiihtää eikä tuttavia puhutella…
Viojärven Vanhassatalossa hän oli levähtänyt, mutta kun tuli korea kuutamo, jatkoi hän taas matkaansa. Siellä hän oli kuullut sanomat kotoaan, ja silloin oli hänen viimeinenkin voimansa loppunut. Oli kerrottu ulosotosta, jonka tämä nuori nimismies oli Airis-Mikko mukanaan Romakkaniemessä tehnyt. Kaikki irtaimisto oli mennyt puulaakin velkaan, joka ei siitä isosti vähentynyt, ja talo oli lisäksi julistettu ulosottoon. Mutta vielä oli viimeinen isku, jonka Vanhantalon isäntä lopuksi sanoi ja joka koski Kreetaa ja Liinua… Se tieto teki niin pahaa, ettei puukon isku olisi voinut pahempaa tehdä.
Mitä pahaa hän oli tehnyt elämässään, että hänen loppuikänsä oli tämmöistä kärsimistä?
Ja kun hän nyt yksin hiihti talvisena yönä, kulki jäänyt elämä uudelleen hänen mielessään. Hän ei muistanut viettäneensä työtöntä päivää. Lapsena piti lähteä kotimökiltä, Honkasaajosta; renkipoikana sai palella pakkaspäivinä, ja raskas, raskas oli lapselle työ… Sitten hän raatoi tukkimetsissä ja tutustui Leenaan… Silloin alkoi mieli tehdä omaa kotia, kun ikävältä tuntui vieras katto pään päällä…
Hän oli ehtinyt Viovaaran laelle. Suurena valkoisena lumikenttänä näkyi järvi saarineen, jotka olivat kuin kokoon kutistuneet pakkasen käsissä. Kuun kalpeassa valossa siinti talo korkean niemen juurelta, yksin, kuin hyljättynä ja ikävöiden…
Joosepin rinnassa vihlaisi kuin tulinen viillos, joka pani väräjämään joka solun ja jäsenen…
Miehuutensa parhaat vuodet hän siinä muisti, Leena-vainajan, rakkaan ja hyvän, ainoan ystävän raskaan elämänsä varrella.
Hänellä ei ollut enää ketään, jonka vuoksi eläisi. Ei mitään, mitä omaksensa sanoisi. Pojat hummaamassa maailmalla ja tytöt häväisseet isänsä ja kotinsa!