Kavalasti ja salaa olivat herrat menetelleet!
Päälle päätteeksi oli kaikki sattunut yhtenä jonona, kaikki onnettomuudet ja raskaat murheet. Ensin vanhan vallesmannin kuolema, sitten Leenan, masentaen niin mielen, ettei jaksanut juuri mitään tehdä eikä ajatella. Sitten tulivat huolet puulaakin velasta ja kruununhakkuun pelko, ja sitten ne maanmittarit, jotka juuri olivat helvetin tien aukaisijoita ja hänen häviönsä ja häpeänsä viimeisiä suorittajia.
Mutta niin masentunut, niin väsynyt oli hänen mielensä ja niin tylstynyt hänen sydämensä, ettei hän enää jaksanut suuttua… eikä oikein selvästi sitäkään tuntea kuinka kovaonninen hän oli…
Mutta helpotuksena tuli mieleen, ettei ollut enää pitkä aika kuolemaan. Hän tunsi sen. Elämä tuntui olevan kuin kerälle kerittyä nauhaa, joka huomaamatta yhä väheni, sydämen alla kierrellen. Kun kerä kuluisi loppuun, silloin lakkaisi elämä, tuska ja murhe loppuisivat.
Hän loi silmänsä taivasta kohden, jossa tähdet kimaltelivat. Kuinka se näyttikään kirkkaalta ja pyörryttävän korkealta!
— Jumala ja herrojen Herra… Näkeekö ja tunteeko, kuinka täällä taistelee kärsivä ihminen? Näkee kyllä, kaikki tietää ja suurena tilipäivänä puheilleen käskee!
Ja väsyneessä mielessään hän ajatteli:
— Kun pitkäisen leimaus nyt jyrähtäisi… tuo idän taivas halkeaisi kahtia ja suuri valaistus kirkastaisi länttä ja Herra pilven partaalla viittaisi kokoon kaiken maailman syntiset…
— Jooseppi Pekanpoika… kärsinyt ja kovaa kokenut… astu tänne taivaan iloon…
Sairaloisessa mielenjännityksessä ja kummissa haaveissaan hän hiihti niin, että höyry nousi harmaista hiuksista. Hän saapui Moinajärven päähän ja kääntyi siitä metsäistä ojan vartta noudattaen Lampsijärveen päin.