"Missä hemmetissä toinen vanttu on?"
Hän haki ja kaivoi ja puheli:
"Olisipa hanki nyt niinkuin välisti keväällä jo tähän aikaan on, niin pian tästä oltaisiin Viojärvellä, mutta nyt ei. Tie pudottaa, ja lämmin on päiväkin liiaksi poron verelle."
Viimein he pääsevät taipaleelle.
Edellä ajaa Mikko, entistä suksenlatua noudattaen, kruununvouti pulkassaan Mikon perässä ja sitten kirjuri, hoikkasäärinen herra. Mutta viimeksi on jäänyt Kemppainen, sikaari suussa istuen.
Hitaasti kuluu matka, sillä tie on löyhä, ja kun on keskipäivän aika ja lämmin paiste, kävellä vätystävät porot suu auki saaloen.
Niin kävelee neljä poroa peräkkäin Viojoen vartta Viojärvelle. Tämä matkue on kai nyt viimeinen, ennenkuin Romakkaniemen hävitys on täydellinen.
Mutta sitä ei ajattele Mikko, eikä sääli kruununvoutikaan muuta kuin omaa ruumistaan, jonka täytyy siinä olla nipistyksessä ahtaassa pulkassa. Kirjuri ei mieti mitään, ja Kemppainen on hyvillään siitä, että puulaaki taaskin on tämmöisen uskotun toimen hänelle antanut. Mutta kun kruununvoudin roikka vihoviimein ehtii Viojärvelle ja nousee Vanhantalon pihaan, on siinä ruumisarkku poronreessä, ihan rappusten edessä.
Heti tunnetaan Vanhassatalossa, että hän on kruununvouti, sillä häntä on näinä päivinä varrottu matkalla Romakkaniemeen taloa puulaakin saatavasta myymään.
Mikko toimittelee siinä porot kiinni ja luppoja eteen.