Kruununvouti pyörähtää tulipunaisena Vanhantalon eteen.
Mutta Vanhantalon kasvoissa ei yksikään väre ole muuttunut. Levollisena hän nousee ja virkkaa:
"Ka, kotonani minä olen…"
Ja äänessä helähtää semmoinen varmuus ja häikäilemättömyys, ettei kruununvoudilla ole mitään sanomista.
Isäntä kääntyy, menee jurona ulos tuvasta ja rykäisee ovella mennessään.
Kruununvouti kävelee taas edestakaisin ja purkaa kiukkuaan, kirjurilleen ruotsiksi sopottaen. Mutta mikäs auttaa! Kaukana kiveliössä he nyt ovat, teitä ei ole eikä oikein turvaa mihinkään. Yö on tulossa. Kahdessa muussa talossa Viojärvellä ei ole muuta lämmintä huonetta kuin perheen tupa, jossa koko talonväki asuu ja nukkuu. Tähän siis täytyy yöpyä, jos ei tahdo kinokseen panna maata. Ei siis auta kiukkuileminen. Ei ole lähellä viheltävää junaa, johon sopisi hypätä ja ajaa… niin, vaikka hiiteen täältä tiettömästä erämaasta…
"Tämä onkin niin saatanan laaja nimismiespiiri, että puolikin riittäisi, ja harvaan asuttu", sanoo hän, mutta sitten hän alkaa tyyntyä.
Emäntä tulee nyt puheille.
"Taitaa olla parasta yöpyä tähän", hän sanoo. "Tästä on mäkinen väli Romakkaniemeen. Eikä siellä taitaisi nyt juuri olla sijaa vieraille, kun on kaksi lapsivaimoa talossa… Oli se kummaa, että piti juuri tuon Joosepin kohdalle noin onnettomasti sattua. Mitä ajatteleekin Jumala, kun siivoa ja ahkeraa miestä noin rankaisee. Yhtenä ainoana vuonna hän menetti kaikki, vaimonsa, metsänsä ja nyt talonsa, ja molemmat tyttäret joutuivat herrain raiskattaviksi… Liika kovakourainen se on kruunukin turvatonta kiveliön asukasta kohtaan. Mies raataa ikänsä, taloa valmistaa, peltoa tekee, niittyä raivaa… kun talo alkaa elettäväksi tulla, niin silloin kaikki menettää…"
"Jaa, jaa… Se on asia, jota minä en voi auttaa", sanoo kruununvouti, vielä vähän äskeisessä kiukussaan.