"No sitten se lähtee kuin hyllyltä", vakuutti nuori mies.
Niin siinä miehet juttelivat. Tuli sitten puhe Joosepistakin, joka sairasti yhä eikä jaksanut tulla kuulemaan, kun talo myytiin.
"Tuskin olisi saattanut tulla, jos tervekin olisi", sanoi Väänänen. "Pahakseen on pannut nämä asiat kaikki. Kesällä luulin jo monta kertaa, että hourata siitä alkaa… Ja kumma oli, ettei alkanut. Mutta nyt tautivuoteella onkin houraillut. Ei tuntenut minuakaan, kun puheilla kävin. Minulle kertoi hänen veljensä Juho, jonka luona hän sairastaa, että kotorantaan asti hän oli hiihtänyt, kun talvella isompain herrain puheilta palasi, mutta kun näki tuon kannikon, jossa hänen parhaat puunsa ennen huojuivat, oli se tehnyt niin pahaa, ettei taloon, omaan kotiinsa, malttanut tulla, vaan rannasta lähti Lampsijärveen hiihtämään…"
Miehet kuuntelivat äänettöminä, ja muuan vanhempi jätkä alkoi kertoa samantapaisia esimerkkejä muualta Pohjois-Suomesta.
"Koskee se semmoinen mieheen", sanoivat he.
Josefiina puserteli itkua ja samalla kertoi:
"Jo se on nyt saanut kruunu Moinakiveliön tyhjäksi… Pois on käsketty meidät — ja siellä on nyt Välijoessa mökki kylmillä. Ruokojärvikin on tyhjänä. Keuhkotautiinsa on kuollut Heikki, ja köyhäinhoitoon joutuu kai Kaisakin, kivuloinen ja vanha…"
Juhani, joka oli toisten jätkäin joukossa istunut penkillä, teki asiaa ulos.
"Tuossa on sen Ruokojärven Heikin poika… Olisi pojalla ollut varaa toimittaa isänsä hautaan, mutta ei penniä kuulu antaneen. On kerrottu, että Viojärven Vanhatalo on kuolleen ja kuolinpesän ottanut haltuunsa…"
"Onpa se susi pojaksi", sanoivat jätkät.