Ja kun Jooseppi nyt palauttaa muistiinsa menneet vuosikymmenet, tuntuvat ne kuluneen kuin virranjuoksu. Nuorena, vastanaineena miehenä hän rupesi Moinajärven rannalle kruunun asukkaaksi ja talon oli nyt siihen korkean Romakkaniemen juurelle tehnyt.
Mutta miehen näköinen onkin vielä Jooseppi. Kun hän siinä istuu nimismiehen virkapöydän päässä, näyttävät hartiat pöydän levyisiltä. Leveät, vankat kämmenet hyväilevät harmajaa partaa, ja sinisistä silmistä loistaa melkein lapsellinen ilo. Hän onkin ollut nuorena komea mies ja voimastaan kuuluisa, vankin isävainajansa kuudesta pojasta. Mutta nyt on jo paras voima kulunut kiviä vääntäessä ja vartalon notkeus kangistunut niityn raivauksessa. Mutta helpompien päivien ja huolettoman elämän toivo virkistää nyt häntä, ja vähä väliä ilmestyy hänen kasvoilleen päiväpaisteinen hymy.
"Joko häntä sitten saanee vähän huolettomammat päivät?" arvelee hän vielä vakuudeksi.
"Jo sinä nyt tarvitsetkin. Vanhaksi alat jo tulla ja koko ikäsi olet raatanut kuin karhu. Ei sinne vain joka mies olisi taloa tehnyt. Eipä ole muihin Moinajärven niemiin asukasta tullut, vaikka maita olisi…"
"Eipä taida tämä nykyinen polvi… se ei luota maatyöhön, vaan pyrkii rahallisiin ansioihin."
"Kuinka ne sinun poikasi…?"
"Samanlaisia ovat kuin muutkin nuoret miehet. Puulaakin töissä kulkevat kesät, talvet. Eikä näytä olevan apua sanomisesta."
"Jaa, jaa… siinä se on…"
"Ahtaallehan se ottaa elämän joskus kiveliön asukkaalla, niinkuin minullakin. Kun joutuu tiettömien korpien taakse kauas ihmisten ilmoilta, ottaa joskus lujalle. On siinä ollut monta mustaa päivää minullakin, kun lapset olivat pieniä…"
"Sen ymmärrän…"