— Vaan saanhan minä vallesmannilta neuvoja, jos rupeavat hätyyttämään, — lohdutteli hän itseään.
Pääsiäisaamuna varhain ajaa hurautti Ruokojärven Juhani Romakkaniemen pihalle uljaalla porohärällään, niin että kello kilkatti kuin tuskassa ja valjaat välähtelivät punaisen kellertäviltä.
"Jopahan tuli Juhani", virkahti Jooseppi, joka tulijan ensiksi osui ikkunasta näkemään. "Pääsiäisen aikana aikoikin tulla."
Tytöt olivat molemmin ulkosalla, Jooseppi ja Leena vain pirtissä. Leenakin oli jo niin toipunut, ettei enää houraillut, ja jaksoi vähin liikuskellakin huoneessa.
Jooseppi oli Leenallekin selittänyt, mitä Ruokojärven Juhanilla oli mielessä. Kunnon mieheksi tiesi Leenakin Juhanin, vaikka usein oli kuullut mainittavan hänen omituisesta kitsaudestaan.
"Jos Liinua ajattelisi ja hänet kihlaisi, olisi se paremmin minun mieleeni", puhui hän sängystään Joosepille, joka valmistausi vierasta vastaanottamaan.
Ja kääntäen laihtuneet, ryppyiset kasvonsa ja suuret, surumieliset silmänsä Jooseppiin päin hän jatkoi:
"Sillä ei sitä hyvä peri Liinua… niin on luonnoltaan tullut tätivainajaansa, jonka tukkilaiset raiskasivat kuoliaaksi ja jonka muistat…"
"Elä nyt anna taas niille omille ajatuksillesi valtaa", nuhteli Jooseppi, mutta emäntä jatkoi:
"Sinä et mitään huomaa, joka olet hyvää sukua, mutta minun puolellani on paljon huonoja… Kun pitikin tulla tuon Liinun tätivainajaansa, että välistä kun katson, niin pahaa tekee… Samanlainen on varsi ja silmäin kiilto ja hameen heiluttaminen… vaikka en ennen ole puhunut sinulle. Jos maailmalle joutuisi, Liinu, niin hullusti kävisi… niinkuin Ruokojärven tyttärillekin."