Emännän ääni oli valittava, ja hän katsoi Jooseppiin kuin apua anoen.

"Elä nyt vaivaa itseäsi taas niillä mietteilläsi, kun nyt olet päässyt jaloillesi monesta aikaa. Mihinkäs ne nyt tästä joutuisivat, perintötalosta… ja hyvät tyttäret ovat molemmat… ja vävyjä tässä tarvittaisiinkin", puheli Jooseppi vaimolleen, jonka taas uskoi alkavan hourailla.

"Kreeta on jäykempi — hän kyllä maailmassa elää", jatkoi Leena, aina Jooseppia silmiin katsoen ja hänen katsettaan etsien. "Se on perinyt sinun kovan luontosi ja työinnonkin… Koeta sinä nyt puhua Juhanille Liinusta…"

Emäntä oihkaisi ikäänkuin johonkin paikkaan olisi kovasti koskenut, kääntyi makaamaan seinään päin, ja Jooseppi kuuli hänen höpisevän:

"Molemmat poikani helvetti perii, vaan tyttäreni viepi jo tässä elämässä… Jeesus Kristus…"

Jooseppi näki, että Liinu ja Kreeta jo olivat ilmaantuneet pihalle ja puhuttelivat Juhania, joka antoi porolleen luppoja pulkasta.

— Tottapahan vieraastaan huolen pitävät, — arveli hän, mutta meni kuitenkin pihalle hänkin, puserosillaan ja avopäin. Lämmin ja hauska kevätaamu olikin.

"Moinakiveliön kauttako tulit?" sanoi Jooseppi ja pisti kättä Juhanille.

"Niitä maita tulin ja kovaa kyytiä", kehui Juhani.

Ja kun kysyttiin, kuuluiko erinomaisempia, kertoi Juhani viikolla käyneensä kirkolla.