— Jahka saan kevätkylvöt kylvetyksi, niin lähden kirkolle… ennen tästä ei jouda eikä sovi lähteä. Täytyy ottaa selko, mitä vallesmannikin arvelisi… Häneltä ne kuitenkin parhaat neuvot saa.
Sitä oli Jooseppi jo miettinyt siitä asti, kun Kemppainen kävi.
Ei ollut sattunut ketään kulkijaa sitten kun Ruokojärven Juhani oli kihlausmatkallaan käynyt. Romakkaniemen kautta ei kulkenut tukkilaistenkaan tie, eikä ollut taloon Juhanin lähdön jälkeen ketään vierasta ilmestynyt. Välijoesta, jossa oli asukkaita ja joka oli kolmen neljänneksen päässä Romakkaniemestä, ei ollut ketään tullut. Olivat kai välijokelaisetkin käyttäneet toisia teitä, jos olivat käyneet rantamailla.
Jooseppi oli saapunut vanhan saunan kohdalle ja aikoi jo astua telalle poreen yli mennäkseen, kun sattui silmäämään järven selälle, Alpaslahteen päin. Pitkin päiväpaisteista järven jäätä hiihteli sieltä mies puserosillaan ja laukku selässä.
— Mikä kulkija lienee, mutta rantamailta se on tulossa, koska Alpaslahdesta päin hiihtää, — arveli Jooseppi ja jäi siihen seisoa töllistelemään. — Romakkanientä kohden näkyy hiihtävän… Tottapa talossa käy.
Jooseppi lähti nousemaan pihaan, antoi kalakimpun Kreetalle ja aikoi jatkaa työtänsä. Mutta vähän väliä hän silmäsi järvelle, jossa tulija lähestyi vinhaa kyytiä. Eipä ollut niin monia kulkijoita Romakkaniemen kautta, ettei uteliaana puheille käynyt. Välistä oli ollut sellaisia talvia, ettei käynyt kukaan rantamailla niin syrjäisessä kiveliössä. Ja unohtuipa Jooseppikin nyt kirves käteen hiihtäjää katselemaan, unohtui, vaikka aina työssä ollessa oli semmoisessa touhussa, ettei päätään nostanut, kun tyttäretkin puhuttelivat. Mutta nyt saattoi Joosepin uteliaisuuteen olla syynä sekin, että hän rannasta päin odotti sanomia ja viestejä. Ja kun hiihtäjä lähestyi rantaa, kipristi Jooseppi kulmiaan, että tarkemmin näkisi. Pian hän näytti tulijan tuntevan, koska itsekseen arveli:
— Jos ei kahta samanlaista miestä ole, niin tuo ei ole kukaan muu kuin Juho-veli Honkasaajosta…
Ja kun tulija saapui rantaan ja suksiaan kantaen nousi maalle Joosepin äskeisiä rankoja myöten, tunsi Jooseppi hänet varmasti nuoremmaksi veljekseen Juhoksi, joka vieläkin asui kotimökissä toisen järven, Lampsijärven, rannalla. Moinajärveltä oli sinne kolmen penikulman matka. Ei ollut Juho-veli käynyt Romakkaniemessä kymmeneen vuoteen, eivätkä olleet veljekset koko sinä aikana toisiaan tavanneet. Rakkaita toisilleen he kyllä olivat aina olleet, mutta vähän liikkuvia kun kumpainenkin olivat, niin eivät olleet yhteen sattuneet niin pitkään aikaan. Kotonaan mökissään istuskeli Juho kaiket talvet, astioita uurtaen ja vasuja valmistellen. Hän eleli rauhallisesti vanhan nuorenmiehen elämää ypö yksin. Kesäisin kalasteli ja syksyllä rantamaille vei veneenlastin järvisiikoja ja pieniä sillejä. Ja kerrottiinpa, että ukko oli vuosien kuluessa kerännyt melkoisen säästön ja että monen talollisen velkakirja oli ukon punaisessa, raudoitetussa arkussa.
Tervetullut oli vieras Romakkaniemeen, ja leveään hymyyn vetäysi Joosepin naama, kun hän puhuttelemaan kävi ja kättäkin pisti, vaikka toinen näytti pitävän sitä joutavana kohteliaisuuden ilmauksena.
"Rantamailla olin käymässä", jutteli Juho-veli siinä pihalla, asettaen suksiaan hinkalokehän varaan päivän puolelle kuivamaan, "niin tuli mieleeni, kun poikkimaisin Viojärvelle tulin, että hiihdänpähän nyt Romakkaniemenkin kautta, koska järvissä selkäjäätkin ovat vielä lujat. Ja lujat näkyvät olevan vielä tässäkin järvessä… Ajattelin: käynpä katsomassa, koska kuuluu Leenakin sairastelleen koko talven."