"Joo, ja hourailemaan pakkailee", lisäsi Jooseppi.
Mutta Juho veli näki heti, että työtä oli talossa tehty sitten hänen viime käyntinsä. Talli oli kokonaan uusi ja päärakennukseen oli jatkettu kaksi kamaria. Peltoa oli paljon tehty uutta, ja niemen juuriniityllekin eli Sorsalahteen oli kolme kookasta heinälatoa ilmestynyt.
"Montako sinulla nyt on lypsävää?" tiedusti hän, kun ensin oli hyvillä mielin nähnyt, mitä Jooseppi oli puuhaillut.
"Kymmenen niitä nyt on lypsävää, mutta kolmetoista on kytkysessä. Enempikin pitäisin, vaan enpä halua, että heinät loppuvat kesken."
"Ohoo. Oletpa niittyä raivannut sitten viime käyntini… Seitsemän oli silloin kytkysessä… Taisipa tulla niitty tuosta Ahmaojasta!"
"Tuli, veikkonen… ja vieläkin on raivaamatta vihainenkin vanha virsta parasta leppäistä ojanvartta."
Niin siinä veljekset haastelivat, nyt monesta aikaa toisensa kohdattuaan. Mutta näkyi päällekin päin, kumpi veljeksistä oli talon omalla hartiavoimallaan korpeen tehnyt ja kumpi talvet nikkaroi astioita ja kesät kalasteli. Puolta leveämpi oli Joosepin käyrä selkä ja puolta leveämmät kämmenet, jotka tumman tervaisina ja mahtavina roikkuivat pitkien, raajakkaiden käsivarsien päässä. Hintelä oli Juho-veljen muukin ruumis Joosepin leveään persoonaan verrattuna. Ainoastaan kasvojen ilmeessä ja harmahtavan parran mallissa, joka kulki korvalta leuan alitse toisen korvan alle, oli yhtäläisyyttä, ja siitä heidät tunsi veljeksiksi.
"Mutta lienetkö kuullut — olisiko sattunut kuluneella viikolla kulkijaa — että kuollut on vanha vallesmanni — paras ystäväsi ja herrasi!" kertoi Juho, kun olivat pirttiin nousemassa.
Jooseppi seisahtui yhteen kohti, toinen jalka jo rappusilla.
"Niin kuulin, ja on jo haudattukin", lisäsi Juho.