Eivätkä enää siitä asiasta puhuneet.
Tuoretta kalakeittoa veli Juholle tarjottiin ja parhaan mukaan harvinaista vierasta kestittiin. Mutta syötyä tulivat puheeksi kruununmaan asukkaat ja uudistalojen metsät. Juho-veli tuntui olevan sitä mieltä, että huonosti ja nylkyrin tavoin kohteli hallitus kovan kiveliön asukasta.
"Onhan nyt sinullakin, Jooseppi, elettävä talo tässä", puheli Juho, kun kahden kesken istuivat tuvassa, "ja perintökirjan olet saanut. Ja mitä velkaa lienet puulaakista ottanut, sen säästömetsällä maksaisit…"
"Niin on aikomus tässä…"
"Niinpä vainkin. Ja kyllä kai sen tarvitsisit. Sillä teepä talo asumattomaan järvenniemeen, kauas muista ihmisistä, niin siinä yhden miehen ruumis jo vitsaksi vääntyy! Mutta mistä tiedät, eikö kruunu hakkaa parhaita puita metsästäsi ja myy omaksi hyväkseen ja laiskojen herrojen palkoiksi!"
Jooseppi hämmästyi.
"Ei, ei ole minun kirjoissani semmoisia pykäliä, että kruunu hakkaa… Pois se… Mistä helvetistä sinä semmoisia…!"
Jooseppi nousi istumasta, kummallinen levottomuus näytti tärisyttävän rauhallista miestä. Ei ollut kirosanaa sen miehen huulilta kuultu sitte kun poikasena ollessa.
"Enpä häntä ole juuri sinun kohdaltasi kuullut, vaan lienet kuullut Tievon Pekasta, jolla kappelissa oli kruunun talo?"
"En ole sattunut kuulemaan."