Pari päivää viipyi Juho vieraana veljensä talossa, jossa pidettiin hyvää hoitoa. Mutta koska kesä näytti alkavan tulla tositeolla, suori Juho suksensa, köytti laukun selkäänsä ja laittausi taipaleelle.
Halki Moinajärven hän lähti hiihtämään niitä kukkuloita kohti, jotka näkyivät kaukana taivaanrannan tasalta. Niiden lähettyvillä oli Lampsijärvi, jonka rannalla Juholla, Honkasaajossa, oli näpsä mökkinsä.
4.
Kesä on tullut.
Lautisulana lainehtii saivovesinen Moinajärvi, ja rantakoivikot käyvät lehteen. Valo on vallannut pimeimmät korvetkin ja kiveliön kaukaisimmatkin rotkot. Linnun laulu ei lakkaa, vaikka laine väsyy puolenyön kirkkaana hetkenä. Yksinäisen metsäjärven rannoilla on iloa ja elämää ja luhikko-ojanteissa vilkasta liikettä. Niemien nenistä ja saarien selistä kuuluu käkien kukuntaa, ja peuraparvi ui kahakäteen rannalta toiselle. Ihanasti hymyilevät lehdet, ja erämaan vankat metsät huokuvat viimeiset kylmät jäässä olleista rinnoistaan.
Poissa on pimeä ja kylmä paennut, ja valo ja lämmin ovat nyt herroina. Ei kukaan enää muista pakkasöiden pimeää, ei kukaan ajattele kylmää, kun lämmin etelä puhaltaa ja yötä päivää aurinko paistaa.
Polkua pitkin, joka Romakkaniemestä lähtee Välijokeen, kävelee Liinu nopein askelin. Uuden saunan vierestä lähtee se polku, joka yhdistää naapurit, nousee männikköön talon taakse ja painuu metsään. Varhainen on aamu, hiljainen on ympäristö. Tuntuu kuin sykähtelisi ilosta erämaan sydän ja kovan kiveliön silmä kyyneltyisi nyt, kun valo ja lämmin täyttävät maan ja taivaan. Polku on kaita ja pounikkoa paikoin, vuoroin taas kivikkorovaa ja jäkäläkangasta. Mutta päivä paistaa sille puiden lomitse, ja kanervakankaalla, jossa kellertävä hiekka peittää polkua, tuntuu se jalkaa lämmittävän, kun Liinu avojaloin kävellä keikuttaa. Ei ole nyt Liinun suu hymyssä, eivät naura silmät eikä poskille kuoppaa ilmesty. Vakavana kävelee Romakkaniemen komea tytär, ja itkettyneet ovat siniset silmät. Mutta miellyttävästi notkahtelee vartalo ja kauniisti kaartuu jäntevä nilkka, kun hän kiveltä toiselle hypähtää ja loikkaa pienien purojen poikki. Heilahtaa silloin pitkä kullankeltainen palmikko pyöreiden lanteiden päällä.
Surun viestiä on Liinu viemässä lähimpään naapuriin Välijokeen. Kuolon sanomaa saattamassa. Kylmänä makaa nyt Romakkaniemen toimelias ja työtyri emäntä Leena, joka melkein kaksi vuotta on kitumalla kuihtunut. Poissa on nyt Joosepin jäntevä kumppani, joka yhdessä miehensä kanssa talon kiveliöön teki ja muhkean karjan kasvatti. Poissa on rohkeamielinen vaimo, joka miestään seurasi asumattoman järven niemeen, vaikkei kattoa pään päälle ollut. Toivonut ja toivonut oli Jooseppi, että iloiset sanomat virkistäisivät Leenan mieltä ja että kun tulisi kesä ja linnut alkaisivat laulaa ja kevätkylvöt oraalle nousisivat, silloin Leena toipuisi ja vielä virkoisi entiseksi emännäksi.
Hyviä uutisia hän saikin kuulla: talon tiesi nyt olevan oikein oman, mieleisen tiesi saavansa vävypojan. Ruokojärven Juhanin, — eikä minkäänlaisia pahoja asioita olisi pitänyt olla —, mutta sittenkään ei enää elämään virkistynyt. Kun järven jäät suvituulilla murenivat, kun pihan nurmi jo vihannoi ja ensimmäinen pääsky toi terveiset eteläisiltä mailta, silloin umpeen painuivat toimeliaan vaimon silmät ja huulet tiiviisti yhteen pusertuivat.
Jooseppi ei ollut näinä viime aikoina vaimoaan ymmärtänyt, vaan oli aina uskonut hänen hourailevan, kun lapsista huolehti, kummia unia sanoi näkevänsä ja pelkäävänsä jotakin kauheaa, mikä oli tulossa. Semmoista oli ollut koko Leenan suku ja varsinkin äitivainaja, joka oli nähnyt näkyjä siihen asti, kunnes tuli mielenhäiriöön.